Pohdintoja edustajistovaaleista

Ylioppilaskuntien edustajistojen vaalit käydään kahden vuoden välein, ja vuonna 2017 vaalit huipentuivat keskiviikkona 8.11. Olemme perinteisesti Suomen ylioppilaskuntien liitossa tehneet valtakunnallista tulosseurantaa ja tuloksien pohdintaa, ja tämä kirjoitus toimikoon sen osana. Yliopistojen ylioppilaskuntia on yhteensä 14 eri puolilla Suomea, ja jokaisen vaalitulos on tietysti äänestäjiensä näköinen. Vaalien yhteenlasketun tuloksen arviointi on erittäin kiinnostavaa, sillä vaikka ylioppilaskunnissa vaalitulokset voivat erota toisistaan, ne kertovat paljon opiskelijoiden mielipiteistä, poliittisesta aktiivisuudesta ja ylioppilaskuntatoiminnasta.

Suomalainen opiskelijaliike on upeassa, lähes ainutlaatuisessa asemassa maailmassa. Poliitikot, virkamiehet, elinkeinoelämä ja monet muut sidosryhmät tekevät maassamme aktiivista yhteistyötä opiskelijoiden ja opiskelijajärjestöjen kanssa sekä paikallisesti että valtakunnallisesti. Harvoissa maissa maailmassa opiskelijoilla on niin hyvät mahdollisuudet vaikuttaa asioihin kuin meillä Suomessa. Siksi demokraattinen prosessi ja äänestäminenkin ovat ylioppilasliikkeessä erittäin merkityksellisiä ja upeita asioita.

Ehdokasasettelusta ja äänestysprosenteista

Viime vuosina äänestysprosentti ylioppilaskuntien vaaleissa on vaihdellut jonkin verran ylioppilaskunnittain 20 ja 45 prosentin välillä. Valtakunnallisesti laskettuna 2000-luvulla äänestysprosentti on ollut 20 ja 25 prosentin välillä. 1960- ja 1970-lukujen poliittisesti erittäin aktiivisten aikojen äänestysprosentteihin eivät ylioppilaskunnat taida nykyään haaveillakaan yltävänsä, mutta silti jokaisissa vaaleissa nähdään eri puolilla Suomea mitä mielikuvituksellisempia tapoja innostaa opiskelijoita uurnille. Omana opiskeluaikanani Oulun teekkarit esimerkiksi olivat yönkähmässä liimanneet kampuksen lattiaan Koskenkorvapullon muotoisia tarroja johdattamaan ihmisiä äänestyspaikoille.

Vuonna 2015 äänestysprosentit nousivat monissa ylioppilaskunnissa mm. sähköisten äänestysjärjestelmien käyttöönottamisen ja sitä kautta äänestämisen helpottumisen myötä. Vuoden 2017 vaaleissa sähköinen vaali on käytössä jo yhtä lukuun ottamatta kaikissa ylioppilaskunnissa. Suurimmassa osassa ylioppilaskuntia nähtiin jälleen kerran äänestysinnokkuuden kasvua, mistä ehdittiinkin jo tulosillan aikana iloita tiedotteissa ja sosiaalisessa mediassa.

Esimerkiksi Åbo Akademis Studentkår nosti äänestysprosenttiaan yli seitsemän prosenttiyksikköä ja Lapin yliopiston ylioppilaskunta jopa 9,8 prosenttiyksikköä. Jyväskylässäkin äänestysaktiivisuus oli noin 8,5 prosenttiyksikköä vilkkaampaa kuin vuonna 2015. Suurimman äänestysprosentin hallitsija oli silti tänäkin vuonna Turun yliopiston ylioppilaskunta TYY, jossa äänestysprosentti oli hienot 41,7. Suhteutettuna yleisiin valtakunnallisiin vaaleihin prosentit eivät toki ole suunnattoman suuria, mutta verrattuina moniin muihin jäsenäänestyksiä järjestäviin järjestöihin meillä Suomessa ja muualla Euroopassa, ne ovat erittäin kelvollisia. Parantamisen varaa (onneksi) vielä kuitenkin on paljon.

Kuten muissakin suomalaisissa vaaleissa, myös edustajistovaaleissa ehdokasasettelu vaikuttaa lähes aina suoraan sekä saatuun äänisaaliiseen että äänestysprosenttiin. Mitä suurempi määrä äänestäjistä tuntee ehdokkaita listalta tai kykenee samaistumaan heihin, sitä parempi. Sama toimii tietysti toisinkin päin: mitä vähemmän ehdokkaita, sitä vähemmän äänestäjiä ja sitä pienempi äänestysprosentti. Esimerkiksi TYYssä onnistuttiin ehdokashankinnassa hienosti ehdokkaiden kokonaislukumäärän ollen 360.

TYY ylsi ehdokasmäärässä omalle sataluvulleen, ja suhteellisesti jäsenmääriinkin verrattuna tulos on erittäin hyvä. Ihan näin yksiselitteinen tämä tilasto ei kuitenkaan ole, sillä vaikuttaisi siltä, että pienempien ylioppilaskuntien jäsenmäärään suhteutetut ehdokasmäärät eivät aivan samalla tavalla realisoidu äänestäjien määriksi. Esimerkiksi Vaasassa VYYllä oli suhteellisesti laskettuna kaikista ylioppilaskunnista eniten ehdokkaita jäsenmääräänsä nähden, mutta äänestysprosentilla mitattuna VYY oli vasta sijaluvulla 12 – joskin erot ovat usein erittäin pienet.

Siinä mielessä arvio toisaalta pätee selvästi, että kaikissa niissä ylioppilaskunnissa, joissa äänestysaktiivisuus kasvoi tai oli entuudestaan verrattain hyvä, on myös ehdokasasettelussa onnistuttu määrällisesti verrattain hyvin. Esimerkiksi kovasti äänestysaktiivisuuttaan nostanut ÅAS oli kasvattanut myös ehdokasmääräänsä 49 ehdokkaasta 71 ehdokkaaseen. Myös vaalien ja äänestämisen tärkeyden markkinoinnissa on selvästi tehty hyvää työtä, sillä Aalto-yliopiston ylioppilaskunta AYY sekä Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunta TTYY nostivat äänestysprosenttiaan usealla prosenttiyksiköllä, vaikka molemmissa ehdokasmäärässä tapahtui jonkin verran laskua. Koostavasti voisi todeta, että ehdokasasettelulla on vaikutusta, mutta mikään automaattinen sateentekijä se ei ole.

Puoluepolitiikkaa ja sitoutumattomuutta

Usein edarivaalien tulosanalyysissä puhutaan myös siitä, kuinka iso osa uusista edaattoreista on puoluepoliittisista ryhmistä ja kuinka iso ns. sitoutumattomista, eli ainejärjestöjen, kiltojen, osakuntien tai vastaavien vaaliliitoista. Viime vuosina ei-poliittiset listat ovat dominoineet selvästi tilastoa, esimerkiksi vuonna 2015 noin 80 % valituiksi tulleista ehdokkaista oli muista kuin puoluepoliittisista ryhmistä. Puoluepolitiikka on ollut ylioppilaskuntien edustajistoissa vaihtelevasti näkyvissä viime vuosien ja vuosikymmenten saatossa, ja nyt 2000-luvun toisen vuosikymmenen aikana tilanne on ollut kutakuinkin yllä kuvatun kaltainen.

Hieman lähempi tarkastelu poliittisten ja sitoutumattomien välillä on silti kiinnostavaa. Suurimmat poliittiset ryhmät ylioppilasliikkeessä valtakunnallisesti ovat vihreät ja vasemmisto (huom. vasemmisto ei tarkoita tässä välttämättä puolue vasemmistoliittoa, vaan vasemmistolaisiksi poliittisiksi toimijoiksi itsensä identifioivia ryhmiä). Joissain yhteyksissä ylioppilasliikkeeseen onkin yritetty lyödä punavihreä leima, mutta ainakin vaalituloksen perusteella se tuntuu liioitellulta, sillä näiden ryhmien yhteenlaskettu osuus kaikista edustajistopaikoista on noin 12,6 prosenttia. Perinteiset porvaripuolueet kokoomus, keskusta ja RKP yltävät yhteensä yli 9 % edustajamäärään, joten ero ei ole valtavan suuri. Näissä vaaleissa kokoomus ja keskusta itse asiassa lisäsivät kannatustaan vuodesta 2015.

Kiinnostava näkökulma edustajistojen puoluepolitiikassa on myös perussuomalaisten ja SDP:n heikot tulokset. Perussuomalaiset saivat edellisvaalien tapaan koko valtakunnassa vain yhden paikan, ja sosialidemokraatit seitsemän paikkaa.  Tulos on molempien osalta mielenkiintoinen, mutta johtuu nähdäkseni hieman eri syistä.

Molemmilla ryhmillä on kyllä yritystä. Perussuomalaiset kampanjoivat mm. automaatiojäsenyyttä ja SYL:oon kuulumista vastaan omasta mielestäni verrattain näkyvästikin. Kampanjoista huolimatta perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole onnistuneet murtautumaan suosiossaan vielä sen kriittisen rajan yli, joka synnyttäisi edustajistovaaleihin ja opiskelijajärjestötoimintaan jatkuvuutta ja vaaliorganisaatioita (mitä vaikkapa monilla ainejärjestötaustaisillakin ryhmittymillä ehdottomasti on). Kiinnostava yksityiskohta on myös se, että kesän puoluekokouksen jälkeen tapahtunut jakautuminen perussuomalaisiin ja sinisiin ei näkynyt edustajistovaaleissa oikeastaan mitenkään. Tämä oli toisaalta oletettavissa, sillä aiemminkin ylioppilaskuntapolitiikka on seuraillut valtakunnallisia trendejä hieman viiveellä, jos ylipäänsä on seuraillut.

Sosialidemokraattien tulos puolestaan on mielestäni kiinnostava siksi, että se korreloi niin vähän SDP:n valtakunnallisen kannatuksen kanssa (siis siinäkin tapauksessa, että edarivaalituloksissa tarkasteltaisiin pelkästään poliittisten ryhmien kannatusta). Jostain syystä ylioppilaskuntien vaalit ovat olleet viime vuosina sosialidemokraateille haastava maasto, ja ainakin kahdessa ylioppilaskunnassa he ovat luopuneet omasta listastaan kokonaan. Ylioppilas- ja opiskelijaliikkeessä on yleensä toiminut verrattain paljon demareita, ja siksikin tulos on mielestäni erikoinen.

Puhtaasti ehdokasasettelulla tarkasteltuna poliittisten ja sitoutumattomien suhde on noin 30–70, kun toteutuneiden edustajistopaikkojen perusteella se on noin 20–80. Onko ylioppilaskuntien vaaleissa lopulta siis kuitenkin vaikeampi äänestää poliittisesti sitoutunutta ehdokasta tai vastaavasti helpompaa äänestää ei-poliittista? Kenties niinkin, mutta mielestäni molempia tarvitaan. Jos jotain olen työssäni pääsihteerinä oppinut, niin sen, että lähestulkoon kaikki tai ainakin suurin osa Suomessa tehdyistä politiikkatoimista liittyy tai tulee vaikuttamaan myös opiskelijoihin. Pelkästään siitä syystä on hienoa, että sitoutumattomien lisäksi edareista löytyy myös erilaisia poliittisia ryhmiä, jotka peilaavat edustajistossa tekemäänsä politiikkaa valtakunnan politiikan kentän arvoihin.

Erityisen kiinnostava makupala aiheeseen liittyen löytyy myös tämän vuoden vaalien ääniharavalistauksesta. Valtakunnallisesti vertailtuna kävi nimittäin niin, että kymmenestä kaikkein eniten ääniä vaaleissa saaneesta ehdokkaasta viisi oli poliittisesti sitoutuneita ehdokkaita ja viisi sitoutumattomien listalta. Ei ole siis aivan yksinkertaista arvioida poliittisten ja sitoutumattomien suosiota edustajistovaaleissa, vaikka makrotilasto onkin erittäin selvä.

Vaalien puheenaiheet ja vaalikampanjat

On kohtuullisen haastavaa yrittää piirtää valtakunnallisesti pätevää kuvaa edustajistovaalien puheenaiheista, sillä ylioppilaskuntien paikalliset erot ja puheenaiheet varioivat jonkin verran. Jonkinlaisena yleistyksenä voi kuitenkin edellisvuosien tapaan todeta, että jälleen puhuttiin samankaltaisista aiheista sekä ryhmien mainoksissa ja kampanjapuheissa että sosiaalisessa mediassa. Keskusteluun nousivat muun muassa ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys, YTHS:n asema soteuudistuksen osana, ylioppilaskuntien palvelutehtävien laajuus, jäsenmaksun suuruus ja ylioppilasjournalismin asema. Näin SYL:n pääsihteerinä voisin todeta, että vaalikentillä on tietyllä tavalla oltu erittäin paljon oikeiden asioiden äärellä – kaikki edellä mainittu lienee sellaista, josta ylioppilaskuntien äänestävä jäsenistö toivookin keskustelua käytävän.

Vaalikampanjointi edustajistovaaleissa on aina ollut mielestäni mitä mielenkiintoisinta seurattavaa. Näissä vaaleissa ei ole tarpeen tehdä asioita välttämättä erityisen ryppyotsaisesti (verrattuna vaikkapa kunnallisvaaleihin), vaan pikemminkin saada ihmiset kiinnostumaan ja huomaamaan, ja sitä kautta kenties äänestämään. Hauskimmista, mielikuvituksellisimmista ja rohkeimmista vaalimainoksista saisi kaikissa edarivaaleissa valtavan hienon kuvakollaasin tai meemikoosteen, jolle kelpaisi hymyillä vielä pitkään talven pimeydessä. Vähän vakavammin sanoen uskallan väittää, että monella vaalikampanjaa tekevällä poliitikolla olisi paljon opittavaa siitä rempseästä tavasta kohdata äänestäjiä ja käyttää hyväksi sosiaalista mediaa, mitä ylioppilaskuntien vaaleissa näkee. Ripaus huumoria ja erilaisuutta ei ole pahitteeksi, jos se saa potentiaalisen äänestäjän kiinnostumaan myös ehdokkaasta ja ehdokkaan asiasisällöstä.

Lopuksi

Seuraavan kaksivuotiskauden aikana Suomen yliopistojen ylioppilaskunnissa nähdään hyvin erilaisia edustajistoja. Haluan kannustaa kaikkia valittuja edaattoreita hoitamaan luottamustehtäväänsä kunniakkaasti ja asioihin huolellisesti perehtyen. Edustajistossa on mahdollista oppia valtava määrä hyödyllisiä taitoja, mutta ylioppilaskunnan asioiden menestyksekäs hoitaminen vaatii myös aktiivista otetta. Äänestäjät – ylioppilaskunnan jäsenet – ansaitsevat sen.

Nämä olivat ensimmäiset edustajistovaalini SYL:n pääsihteerinä. Oli todella mielenkiintoista seurata eri ylioppilaskuntien vaalitulosten julkistuksia ja vaalivalvojaisia, joissa hehkunut innostus ja ilo välittyivät SYL:n toimistolle asti. Demokratiaa ja siihen osallistumisen tärkeyttä kelpaakin juhlistaa ja riemuita.

Paljon onnea ja tsemppiä kaikille valituille ja suuri kiitos kaikille vaaleihin osallistuneille!

Eero Manninen
SYL:n pääsihteeri

10 Tilaa SYL Blogi RSS-syötteenä >