Orpon hallitus linjasi kevään puoliväliriihessään yllättäen avoimien korkeakoulujen tutkinnonanto-oikeudesta. Muutos voi äkkiseltään kuulostaa pieneltä ja viattomalta ja jopa suorastaan korkeakoulutuksen saavutettavuutta edistävältä. Näin ei kuitenkaan ole. Muutoksen toteuttaminen muokkaisi suomalaista korkeakoulujärjestelmää perustavanlaatuisesti ja toisi maksulliset tutkinnot osaksi sitä. Lisäksi avoimen tutkinnonanto-oikeuteen liittyy lukuisia muitakin haasteita, jotka eivät ole aivan yksinkertaisia ratkaistaviksi.

Toteutuessaan avoimen tutkinnonanto-oikeus luo maksullisen oikoreitin huolella hiotun opinto- ja valintakoemenestykseen perustuvan opiskelijavalinnan ohi. Uudistus siis hyödyttäisi maksukykyisimpiä yksilöitä, joilla olisi aina käytettävissään maksullinen oikotie. Toisaalta on hyvä huomata, että opintomenestys korreloi sosioekonomisen taustan kanssa, ja koulutus Suomessa periytyy voimakkaasti jo nyt. Todennäköisesti maksullisen tutkinnon joutuisivat siis useimmiten itselleen kustantamaan nimenomaan matalasta sosioekonomisesta asemasta ponnistavat nuoret, ja korkeakoulutettujen vanhempien hyväosaiset lapset pärjäisivät maksuttoman puolen opiskelijavalinnoissa jatkossakin. Toisin sanoen kaikista varakkaimmille uudistus tarjoaisi lisää vaihtoehtoja, kun taas heikompiosaiset jäisivät useammin pulaan.

On hyvä muistaa, että avoin yliopisto ei ole erillinen koulutuksen järjestäjä, vaan osa yliopistoa. Käytännössä avoimessa maksullista tutkintoa suorittavat osallistuisivat siis täysin samoille kursseille yhdessä maksuttomalla puolella opiskelevien kanssa. Avoimen opiskelijat eivät kuitenkaan ole yliopistolaissa tarkoitetun yliopistoyhteisön jäseniä, eikä heillä siten olisi edustusta yliopiston päättävissä elimissä. Syntyisi siis tilanne, jossa samoissa opinnoissa opiskelevat olisivat kahden kerroksen väkeä: toiset maksavia asiakkaita, toiset yliopistoyhteisön jäseniä.

Korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa on viime vuosina siirrytty entistä enemmän ensikertaisten opiskelijoiden suosimiseen. Valituksi tuleminen on siis hankalampaa niille, jotka ovat jo kertaalleen ottaneet paikan vastaan jossain korkeakoulussa. Tulisiko avoimen tutkinnoista mahdollisuus kiertää ensikertalaiskiintiöitä ja opiskella tutkintoon menettämättä ensikertalaisuuttaan vai menettäisikö ensikertalaisuuden opiskelemalla avoimessa? Nykyään moni vaille opiskelupaikkaa jäänyt nuori opiskelee välivuotenaan avoimessa tai pyrkii opiskelemaan avoimen väylää pitkin. Haaste on siis todellinen.

Avoimen opiskelijat eivät nykyisellään ole oikeutettuja opintotukeen. Päätoimisella tutkintotavoitteisella opiskelulla on vaikutuksensa myös muihin sosiaalietuuksiin, kuten työttömyysetuuksiin ja perustoimeentulotukeen. Uudistusta tehtäessä olisi siis määritelteltävä tarkkaan, millaisiin sosiaalietuuksiin avoimessa opiskelevilla olisi oikeus. Kyseessä ei olisi helppo tai yksinkertainen harjoite, vaan se vaatisi useiden lakikokonaisuuksien tarkastelua. Kukaan ei osaa sanoa, miten kalliiksi avoimen yliopiston tutkinnonanto-oikeus tulisi sosiaalietuuksien osalta ja miten paljon kohtuuttomia ja hankalia toimeentulotilanteita se aiheuttaisi yksilöille.

Avoimen tutkinnonanto-oikeus saattaa siis kuulostaa helpolta ja mukavalta idealta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Hallitus on asettanut tavoitteekseen nostaa nuoren ikäluokan koulutustasoa, ja paras tapa päästä tavoitteeseen olisi lisätä nykyisen korkeakoulujärjestelmän koulutuskapasiteettia kestävästi riittävällä lisärahoituksella. Avoimen tutkinnonanto-oikeuden säätämisestä sen sijaan syntyisi monimutkainen soppa, jonka seuraukset olisivat suomalaiselle korkeakoulutukselle yksinomaan haitallisia ja lähes mahdottomia peruuttaa. Maksuton koulutus voidaan romuttaa vain kerran.