Kansainvälistä vammaisten päivää vietetään 3. joulukuuta, ja tämän päivän lähestyessä
osallisuutta koskevat keskustelut tuntuvat erityisen merkityksellisiltä. Ne myös liittyvät
läheisesti siihen, mitä olen todistanut ollessani harjoittelussa Suomen Pakolaisavun Etiopian
maatoimistossa. Pakolaisapu tukee niin maansisäisiä kuin ulkopuolelta tulevia pakolaisia ja
paluumuuttajia eri puolilla maata. Tukimuodot vaihtelevat humanitaarisen avun tarjoamisesta
konflikteista kärsivässä Amharassa aina aikuisten toiminnallisten lukutaito-ohjelmien
johtamiseen Gambellassa ja ammatillisten taitojen koulutukseen Addis Abebassa.
Vammaisten osallisuus on avainasemassa kaikissa näissä Pakolaisavun eri työmuodoissa.
Tämä tarkoittaa sitä, että tiimit tunnistavat vammaiset henkilöt varhaisessa suunnittelun
vaiheessa, kuulevat heitä suoraan ja mukauttavat toimintaa osallistumisen varmistamiseksi.
Tiimit myös luovat vammaisystävällisiä tiloja ja tukevat apuvälineiden saatavuutta
mahdollisuuksien mukaan.
Tämä on ratkaisevan tärkeää Etiopiassa, jossa vammaiset, erityisesti naiset ja tytöt,
kohtaavat merkittäviä rakenteellisia esteitä. Monet vammaiset lapset eivät ilmoittaudu
kouluun, ja ilmoittautuneilla on usein haasteena esteelliset rakennukset ja rajallinen
valikoima apuvälineitä. Vammaisilla naisilla esteiden määrä on moninkertainen, kun
sukupuolinormit, turvallisuuteen liittyvät huolenaiheet ja syrjivät käytännöt pakottavat heidät
usein vielä kauemmas koulutuksen ja julkisen elämän reuna-alueille.
Olen oppinut paljon humanitaarisesta työstä ja kehitystyöstä, mutta kaksi oivallusta on
muokannut ymmärrystäni vammaisten osallisuudesta enemmän kuin mikään muu.
Ensimmäinen on se, että minulle esiteltiin sana ”este”. Ennen Pakolaisavussa työskentelyä
käsitykseni vammaisuudesta oli samanlainen kuin monella muullakin: se keskittyi yksilöön,
aivan kuin vammaisuus olisi vain henkilön oma rajoite. Täällä työskentelyn kautta opin, että
kyseessä ei ole sisäinen ”kykenemättömyys”, vaan jokin, joka syntyy yhteiskunnan luomista
esteistä. Henkilö, joka ei pysty kävelemään, ei ole luontaisesti ”kykenemätön” käymään
koulussa tai töissä – häntä estetään tekemästä niin, kun rakennuksista puuttuu luiskat, kun
apuvälineitä ei ole saatavilla tai kun kulkumahdollisuudet sulkevat hänet ulkopuolelle. Kun
nämä esteet poistetaan, osallistumisesta tulee mahdollista.
Toinen oivallus on se, että emme ota vammaisia mukaan säälistä tai siksi, että he ovat
“vähemmän pystyviä”, vaan siksi, että yhteiskunta ei voi edetä, jos osa sen jäsenistä
suljetaan pois. Tämä on linjassa myös vuoden 2025 Kansainvälisen vammaisten päivän
teeman kanssa, joka on Vammaisten osallisuuden tukeminen yhteiskunnassa sosiaalisen
kehityksen edistämiseksi. Teema painottaa sitä, että yhteiskunnallinen kehitys vaatii kaikkien
yhteiskunnan osien merkityksellisen osallistumisen, jota ilman edistys on sekä vaillinaista
että epäoikeudenmukaista.
Tämä on linjassa SYL:n kehitysyhteistyöhankkeen kanssa, jonka tavoitteena on parantaa
esteettömyyttä ja tukea vammaisille yliopisto-opiskelijoille Etiopiassa. Korkeakoulutuksella
on muutosvoimainen rooli tulevaisuuden johtajien ja ammattilaisten muovaamisessa, mutta
vammaiset opiskelijat ovat edelleen aliedustettuina. SYL:n hankkeessa tunnustetaan, että
vammaiset opiskelijat ovat osa opiskelijayhteisöä ja että yhteiskunta ei voi kehittyä eteenpäin
ilman heidän täysimääräistä osallistumistaan.
Praise Yohannes Kassa
KENKKU
