Opiskeluvuodet ovat virheistä oppimisen aikaa. itsenäistymiseen, oman suunnan löytämiseen ja uusiin ihmisiin tutustuminen vie väistämättä tilanteisiin, joissa ei ole oikeita vastauksia. Voit vain tehdä valinnan ja katsoa, mitä tapahtuu. Juuri siitä syntyy opiskelijakulttuurin riehakkuus ja spontaanius. Mitä jos tekisimmekin näin, kysyy joku, ja kohta sohvaa ollaan kantamassa katolle vain siksi, että katsotaan mitä sitten tapahtuu. Kuitenkin, kuten liian moni meistä tietää, seuraavaksi tapahtuva ei aina sisällä opetusta.
On hetkiä, kun en istu työpöytäni ääressä lainkaan. Mielessäni roikun useiden metrien korkeudessa, istuintani kannatteleva ketju tuntuu kylmältä käsissäni, nosturi natisee ja kiljun, sillä pelkään korkeita paikkoja. Vappuviima puhaltaa kauppatorin läpi ja kymmentuhatpäinen väkijoukko odottaa meidän laskevan ylioppilaslakin Havis Amandan kutreille. Ja yhtä usein on hetkiä, kun mielessäni istun ikkunattomassa kokoushuoneessa. Ilma on tunkkainen, edessäni kuukausien ajalta kerätty aineisto, joka minun on esitettävä läsnä oleville henkilöille. Minun on kerrottava heille kohtaamastani rasistisesta häirinnästä. Minun on varauduttava perustelemaan, miksi heidän pitäisi välittää, sillä yhteisössäni ei ole kirjattuja käytäntöjä tällaisten tapausten käsittelyä varten. Eihän meillä “ole” syrjintää.
Korkeista korkeuksista, syvälle maan alle, ne hetket kulkevat kanssani yhtä kaikki. Opiskelu opetti minut kantapään kautta budjetoimaan, ja tenttimään, ja irrottelemaan, ja small-talkaamaan, ja kehtaamaan, ja lobbamaan. Mutta se opetti myös asioita, joista piti oppia pois ja joista piti oppia puhumaan ääneen niiden oikeilla nimillä. Se opetti asioita, joilta olisin toivonut säästyväni.
Siksi on ollut ilo nähdä, että opiskelijaliike on suoristanut ryhtiään. Mitä, jos tekisimmekin näin, kysyy opiskelijaliike ja tuo häirintäyhdyshenkilöt tapahtumiinsa. Mitä, jos tekisimmekin näin, sanotaan ja lähdetään mukaan kampanjoimaan antirasistisen toiminnan puolesta. Tai näin, sanotaan ja pyydetään anteeksi häirintää kokeneilta. Entä näin, sanotaan ja sitoudutaan oppimaan tehdyistä virheistä. Se on kaikki tapahtunut hyvin, hyvin nopeasti. Mikä omana fuksivuonnani olisi ollut käsittämätöntä, on tätä nykyä jo valtavirtakeskustelua – ja eroa on vain kuusi vuotta. Se on häkellyttävä tahti.
Opiskelun kuuluisi olla jokaiselle juuri sitä, mitä sen haluaa olevan. Mitä sen tarvitsee olevan. Sen kuuluu sisältää vapautta ja euforiaa, sen kuuluu sisältää tiukkoja paikkoja, epämukavuutta ja valintoja. On opiskelijaliikkeen tehtävä varmistaa, että opiskelijalla on omassa yhteisössään sellaiseen edellytykset. Se vaatii jatkuvaa oman toiminnan tarkastelua, ja ennen kaikkea hartiavoimaa puskea läpi puuduttavien kokousten ja vääntöjen. Jokainen epäonnistuminen, jokainen huomiotta jäänyt häirintätapaus ruokkii kulttuuria, jossa vain tietynlaiset ihmiset voivat kokea opiskeluajan kuten haluavat sen kokea.
Häirinnästä selviytymisestä ei synny sankaritarinoita. Niistä syntyy muistoja, joita ei halua kantaa mukanaan. Ja kuitenkin, vaihtoehto on olemassa niin kauan kuin sitä kohti pyritään.
Rakas liike, ethän koskaan lakkaa pyrkimästä.
Petra Laiti
Saamelainen aktivisti, SYL-alumni
