Jos olet toiminut ylioppilaskunnassa tai vaikkapa ainejärjestössä, olet varmaan joskus lukenut jotain suunnitelmaa. Toimintasuunnitelmissa ja hankesuunnitelmissa on yleensä hyviä tavoitteita ja keinoja niiden saavuttamiseksi. Silti niin kauan kuin suunnitelmat ovat vain sanoja paperilla, ne jäävät yleensä etäisiksi. Suunnitelmasta tulee läheinen vasta sitten, kun sen näkee toteutuvan käytännössä. Hankeseurantamatkat kehitysyhteistyössämme ovat minulle niitä hetkiä, jolloin sanat heräävät henkiin ja hyödynsaajista tulee oikeita ihmisiä.
On harmi, etteivät kaikki voi osallistua hankeseurantamatkoille, sillä ne ovat ainutlaatuisia tilaisuuksia päästä näkemään pieniä tai suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Vielä tärkeämpää minulle on kuitenkin ollut se, että matkoilla pääsee näkemään, millainen merkitys hankkeella on yhden ihmisen elämään. Suomen ulkoministeriön tukema hankkeemme, jossa tuetaan vammaisten mahdollisuuksia opiskella kolmessa etiopialaisessa yliopistossa, on vasta alussa.
Keskustelimme vammaisten opiskelijoiden haasteista Dillan yliopiston kampuksilla.
Kun kehitysyhteistyötämme lähdettiin suuntaamaan erityisesti korkeakoulutukseen, oli osa huolissaan siitä, että työmme kohdistuu vääriin asioihin, ja tuemme vain eliittiä. Kun katson hankkeestamme hyötyviä vammaisia opiskelijoita, en näe eliittiä. Näen opiskelijoita, jotka jonottavat saippuaa ja kuukautissuojia, koska heillä ei ole niihin varaa. Näen opiskelijan, jonka vanhemmat eivät saavu lapsensa valmistujaisiin, koska eivät usko hänen kykyihinsä erinomaisesta suoriutumisesta huolimatta. Näen opiskelijoita, jotka ovat joutuneet majoittumaan sukulaistensa luona pystyäkseen suorittamaan toisen asteen koulutuksen. Näen opiskelijoita, jotka ovat pystyneet suorittamaan opintonsa sinnikkäällä työllään ympärillä olevista esteistä huolimatta.
Vammaiset opiskelijat kohtaavat Etiopiassa uskomattomia haasteita: jopa 8—10 henkilön kesken jaetut kampusalueen asuinhuoneet eivät läheskään aina ole esteettömiä puhumattakaan vessoista. Luennoille ei pääse siirtymään esteettömästi. Kaikki opettajat eivät anna esimerkiksi sokeiden käyttää pistekirjoitusta, koska siitä lähtevä ääni häiritsee heidän mielestään opetusta. Luennoitsijat eivät aina edes tiedä, että heidän opetustaan seuraa vammainen opiskelija, eikä opetusta tukevia visuaalisia materiaaleja, kuten PowerPoint-esityksiä käytetä säännönmukaisesti. Hankkeessamme on paljon tehtävää ja vastavalmistuneiden kolmen vammaisen opiskelijan toive olikin, että seuraavalla opiskelijasukupolvella olisi tasavertaisemmat lähtökohdat opintojensa suorittamiseen.
Tapaaminen Dillan yliopiston rehtorin sekä paikallisen kumppanijärjestömme ECDD:n työntekijöiden kanssa
Salla Mäkelä
Kehityspolitiikan asiantuntija, SYL