Tuorein OECD:n Education at Glance -julkaisu kertoo karua kieltä suomalaisten koulutustasosta. Työikäisessä väestössä olemme OECD-maiden keskitasolla, ja nuorten korkeasti koulutettujen osuus on OECD-maiden huonommalla puolella.

Tilanteeseen on herätty onneksi jo OKM:n vuoden 2017 Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio 2030 -julkaisussa. Kansallinen tavoite korkeakouluttaa 50 % nuoresta ikäluokasta on hyvä alku, mutta tavoitteen saavuttaminen edellyttää konkreettisia panostuksia. Tällä hetkellä näyttää siltä, että uhkana on 50 % tavoitteesta jälkeen jääminen.

Kaikki lisätyt aloituspaikat on syytä rahoittaa täysimääräisesti, jotta laatu ei kärsi. Sitä ei tämä hallitus ole ainakaan pystynyt tekemään. Lupauksistaan huolimatta.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien alla kaikki hallituspuolueet puhuivat korkeakoulutuksen riittävän rahoituksen tärkeydestä. Vaalipuheissa käytettiin ilmauksia ”koulutuksen kunnianpalautus” ja ”koulutusmiljardi”. Hallitusohjelmaneuvotteluiden tuloksena hallitusohjelmaan kirjattiinkin: ”Vahvistetaan ennakoitavan ja pitkäjänteisen perusrahoituksen roolia korkeakoulurahoituksessa.”

Aloituspaikkoja on hallituskauden aikana tullut runsaat 12 000. Se on askel oikeaan suuntaan. Rahoitus tulee kuitenkin lisätalousarviomäärärahasta, EU:n elpymis- ja palautumisvälineestä sekä korkeakoulujen valtionrahoitukseen sisältyvästä strategiaperustaisesta ja harkinnanvaraisesta rahoituksesta. Koulutustaso ei tule nousemaan ilman pitkäjänteistä politiikkaa ja vakaata rahoitusta.

Eduskuntavaalien jälleen kolkutellessa ovella ja vaalikeskustelun yhteydessä on muistettava tarkastella puolueiden ohjelmia myös kriittisesti. Kaikkea hyvää ja kivaa on mukava luvata. Mitkä ovat puolueiden prioriteetit tiukan paikan tullen? Onko se panostaminen tulevaisuuteen vai jotain muuta? Esimerkiksi jokainen tutkimusyliopistoon investoitu euro tuottaa noin viisi euroa.

Nykyisten hallituspuolueiden lisäksi on tarkasteluun asetettava myös nykyiset oppositiopuolueet. Koulutukseen tulee panostaa hallituspohjasta riippumatta.