Kovaa kyytiä lähestyvät eduskuntavaalit ovat herättäneet vanhan ystävämme talviuniltaan: keskustelu lukukausimaksuista korkeakouluissa on taas vironnut. Suomen tavoitteena on korkeakouluttaa vuoteen 2035 mennessä 50 % nuoresta ikäluokasta, mutta ilman kasvavia resursseja tavoitteeseen on mahdotonta päästä. Jotkut innostuvat herkästi ehdottamaan lukukausimaksuja paikkaamaan rahoitusvajetta, mutta idea on joka kerta yhtä umpisurkea.
Tänä syksynä erityistä intoa tuntuvat herättäneen toisen tutkinnon maksut. Ehdotuksella tarkoitetaan sitä, että yhden korkeakoulututkinnon jokainen saisi suorittaa maksuttomasti, mutta toisesta samantasoisesta opiskelija joutuisi maksamaan itse. Ehdotus voi ensi alkuun kuulostaa asialliselta, mutta tarkemmin katsottuna perusteet jäävät heikoiksi. Mikään toisen tutkinnon maksuja ehdottanut taho ei ole vielä onnistunut esittämään uskottavaa laskelmaa siitä, mitä maksut voisivat tuottaa ja ennen kaikkea mitä järjestelmän perustaminen oikein korkeakouluille maksaisi. On nimittäin melko selvää, että plusmerkkistä lukua viivan alle ei olisi luvassa.
Toisen tutkinnon suorittajia nykyisellään on jonkin verran, mutta maksujen myötä määrä tipahtaisi. Siitä huolimatta jokaiselle korkeakoulututkinnolle olisi määriteltävä hinta ja korkeakouluissa olisi luotava prosessit ja hallintorakenteet maksujen perimiseen. Ja mehän jo tiedämme, että nämä asiat eivät synny ilmaiseksi. On siis vähintäänkin vastuutonta ehdottaa toisen tutkinnon maksuja ratkaisuksi korkeakoulujen rahoitushaasteisiin.
Todennäköisesti toisen tutkinnon maksut johtaisivat siihen, että siirtymä toiselta asteelta korkeakouluun venyisi entisestään. Hakijoita ohjataan harkitsemaan tarkkaan valintaansa jo nyt, sillä ensikertalaisuuden menettäminen heikentää hakijan asemaa tulevissa hauissa. Tarkoituksenmukaisempaa olisi, että opiskelijat pääsisivät mahdollisimman nopeasti sisälle korkeakouluun ja alojen väliset siirtymät korkeakoulujen sisällä olisivat niin sujuvia, että virhevalinnan tehneet pystyisivät vaihtamaan itselleen sopivampaan koulutukseen muutoin kuin yhteishaun kautta. Koulutusjärjestelmässä on oltava tilaa yrittää ja erehtyä.
Toisen tutkinnon maksujen vaikutus olisi siis pääasiassa ohjausvaikutus. Maksuja ehdottavien olisi hyvä sanoa tämä myös ihan suoraan. Maksut eivät tuottaisi lisää rahaa koulutuksen järjestämiseen, vaan ohjaisivat opiskelijoita taktikoimaan tarkoin, minkä opiskelupaikan valitsevat ja mistä tutkinto-ohjelmasta valmistuvat. Samalla rapautuisivat suomalaisen järjestelmän joustavuus, mahdollisuudet kokeilla eri aloja ja vaihtaa suuntaa oman intohimon löytyessä sekä edellytykset kasata monialainen osaamispaletti.
”Suomalainen koulutus on aina perustunut maksuttomuudelle ja tasa-arvolle”, toteavat korkeakoulujen rehtorit Ylen haastattelussa 13.12. Näin on oltava myös jatkossa. Maksullisuuden lisäämisestä suomalaiseen koulutusjärjestelmään tällä tavalla ei jää viivan alle lisää tuloja, kohentunutta koulutuksen laatua tai kohonnutta koulutustasoa. Sen sijaan käteen jää entistä joustamattomampi ja epätasa-arvoisempi koulutusjärjestelmä, joka on vain varjo siitä, mikä ennen on ollut Suomen ylin ylpeydenaihe.
