Veikkaanpa, että noin 137 980 ihmistä miettii näinä aikoina samaa kuin minä tässä blogikirjoituksessa: korkeakoulujen opiskelijavalintaa. Eikä mikään ihme, sillä onhan korkeakouluun haku yksi elämän merkittäviä käännekohtia. Koska uusia opiskelupaikkoja on tänäkin keväänä vain noin 53 000 ja hakijoita noin kolminkertainen määrä, jää väistämättä iso osa opiskelupaikan tavoittelijoista rannalle.
Opiskelijavalintaa myllättiin edellisellä hallituskaudella huolella, ja nyt yliopistot ryhtyvät tarkastelemaan uudistuksen seurauksia ja tekemään päivityksiä valintoihin. Tarkastelun kohteena on erityisesti todistusvalinnan pisteytys sekä uuden yhteisen digitaalisen valintakokeen laatiminen. Kritiikkiä nykyjärjestelmässä on herättänyt erityisesti todistusvalinna pisteytys ja esimerkiksi pitkän matematiikan korostunut painoarvo sekä lukiolaisten kasvanut kuormitus. Mutta millainen oikeastaan on hyvä opiskelijavalinta ja ketä se ensisijaisesti palvelee?
Julkisessa keskustelussa korkeakoulujen opiskelijavalintaa tarkastellaan useimmiten hakijan näkökulmasta. Se onkin luonnollista, sillä hakijan kokemus valintojen oikeudenmukaisuudesta on keskeinen rakennuspalikka koko järjestelmän legitimiteetille. Reilussa opiskelijavalinnassa kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet osallistua valintaan. Lisäksi tärkeää on ennakoitavuus sekä nuorten luotto järjestelmään.
Hakijan tilannetta hankaloittaa entisestään ensikertalaiskiintiö, jonka avulla opiskelupaikkoja varataan niille, joilla ei vielä ole opinto-oikeutta korkeakoulussa. Tarkoituksena on ollut vauhdittaa opiskelijoiden pääsyä korkeakouluihin, mutta näyttää siltä, että kiintiöt osaltaan lisäävät opintojen aloittamisen lykkäämistä. Tarjottua opiskelupaikkaa ei aina ensikertalaisuuden menettämisen pelossa uskalleta ottaa vastaan.
Valintojen kentällä on kuitenkin muitakin pelaajia kuin yksittäiset hakijat. Korkeakouluilla on omat toiveensa opiskelijavalinnalle, poliitikot haluavat vaikuttaa valintajärjestelmään ja elinkeinoelämällä on omat odotuksensa valintoja kohtaan. Valintajärjestelmää viilaamalla voidaan parhaassa tapauksessa edistää sosiaalista liikkuvuutta mahdollistamalla aliedustettujen ryhmien pääsyn korkeakoulutukseen entistä paremmin. Yhteiskunnalle on hyötyä heterogeenisestä osaajajoukosta.
Yksi keskeisimmistä haasteista, jonka opiskelupaikkaa havitteleva kohtaa, on kuitenkin hakijasuma. Paikkoja on auttamatta vähemmän kuin hakijoita, eikä valintajärjestelmän viilaaminen tuo ratkaisuja. Loppujen lopuksi opiskelijavalinta on kylmää nollasummapeliä. Niin kauan, kun paikkojen määrä ei lisäänny, on minkä tahansa ryhmän aseman parantaminen joltakin toiselta ryhmältä pois.
Mitkä siis ovat keskeisiä rakennuspalikoita toimivassa opiskelijavalintajärjestelmässä? Koska täydellistä valintajärjestelmää ei ole, täytyy kehitystyössä tehdä arvovalintoja. Kehitystyön kärkitavoitteiksi olisi nostettava ainakin hakijan kokema valintojen oikeudenmukaisuus, ennakoitavuus sekä sosiaalisen liikkuvuuden edistäminen. Autuaaksitekevää ratkaisua valintojen järjestämiseen tuskin löytyy. Tutkittuun tietoon ja hakijoiden kokemuksiin nojaavalla kehitystyöllä opiskelijavalinnasta on kuitenkin mahdollista viilata ainakin hieman reilumpi ja yhteiskunnan sekä korkeakoulujen kannalta nykyistä toimivampi järjestelmä.
