Kun otsikon kysymys esitettiin minulle keväällä, vastasin tietenkin kieltävästi. Elettiin sitä aikaa, kun nuoria syytettiin koronan leviämisestä harva se päivä. Kieltävä reaktio tuli selkärangasta. Onko nuoriso kuitenkin oikeasti pilalla? Se kun käy enenevissä määrin terapiassakin. Ja kyllä vuonna kivi ja keppi käärittiin hihat ja ryhdyttiin toimeen, kun maata kohtasi kriisi.
Niin, sukupolvemme tietää jo, että terapiaan voi mennä. Tiedämme, että on olemassa vaihtoehto pahan olon perheeseen purkamiselle ja sitten taas toisaalta niille lopullisemmille ratkaisuille. Kuitenkin opiskelijoiden mielenterveydellinen oireilu on aidosti lisääntynyt koko 2000-luvun. Syitä voidaan etsiä koulutuspolitiikan kehityksestä, ilmastoahdistuksesta ja taloudesta, joka elinaikanamme on ollut useammin epävakaa kuin vakaa. Tulevaisuudenusko ei synny tyhjästä, siksi meillä on sitä kovin vähän. Koronakriisi taas on ollut luonteeltaan hyvin passivoiva. Vastuullisin asia, jonka voi tehdä, on istua kuukausikaupalla kotona ja tilata ruoat ovelle aina kun kukkaro sallii.
On toki myös merkkejä siitä, että nuoriso on itseasiassa menossa parempaan suuntaan. Tällaisina merkkeinä voi pitää vaikkapa humalahakuisen juomisen ja tupakoinnin vähenemistä, nuorten liikenneturvallisuuden paranemista ja nuorisorikollisuuden vähenemistä tällä vuosituhannella.
Olen kuitenkin miettinyt asiaa uudemman kerran. Jos nuoriso – jokainen sukupolvi vuorollaan – on aina pilalla, ehkäpä meidänkin polvemme on. Aivan samoin kuin edeltävä, jo nuoruuden taaksensa jättänyt polvi on ollut.
Mitä siis oikeastaan tarkoittaa, että nuoriso on pilalla? Olen ymmärtänyt, että olemme pilalla, jos emme toimi yhteiskunnan tuottavina jäseninä. Olemme pilalla, jos voimme pahoin. Olemme pilalla, jos vaadimme parempaa toimeentuloa, kestävämpää yhteiskuntaa tai vapautta kasvaa ja kasvukipuilla. Jos asia on näin, ja nuorison pilalla olemisesta ollaan hyvinkin huolissaan, yhtä olennaista kysymystä ei ole vielä esitetty.
Minkä takia nuoriso yritetään niin kovasti pilata?
Nuorille – yhä nuoremmille – asetetaan katkeamattoman, virheettömän suorittamisen vaatimus. Heiltä leikataan toimeentuloa, heidän tukiverkostonsa viedään ja ilmastohuolesta pilkataan. Jäljelle jätetään päälle kaatuvat seinät, kolmas päivä nuudelikeittoa, pitkät jonot kalliiseen terapiaan sekä moitteet inhimillisestä tarpeesta kohdata ja kuulua. Jo pitkään koulutuspolitiikka ja sosiaalipolitiikka sekä nyt pandemia-aikana koronapolitiikka ovat rakentaneet yhteiskuntaa, joka tuottaa juuri sellaisia nuoria, jotka eivät kerta kaikkiaan pysty täyttämään heille asetettuja vaatimuksia.
Syyttävä sormi osoittaa nuoriin. Ehkä sen pitäisi osoittaa peiliin.
Saara Tenhovuori
Hallituksen jäsen
