Hyvä liittokokous, bästa förbundsmöte, Dear General Assembly,

Olen suomenvenäläinen.

Olen kerännyt 25 vuotta uskallusta sanoa nämä kaksi sanaa ääneen. Nyt ne on kuitenkin sanottu. Satapäisen liveyleisön ja julkisen striimin edessä.

Tuntuu aika hurjalta.

Pienenä venäläisyys on tarkoittanut minulle sitä, että kotona puhuttiin venäjää, syötiin borssikeittoa ja pelmenejä sekä katsottiin venäläisiä lastenohjelmia.

Kyrilliset aakkoset tulivat tutuiksi ennen latinalaisia ja Krokotiili Gena, Lappeenrantalaiset saattavat tietää hahmon, tuli tutuksi ennen muumipeikkoa. Vuodet elettiin venäläisten juhlapyhien mukaan.

Koulussa minulle valkeni, että perheeni kieli ja tavat ovat erilaiset kuin muilla luokkakavereillani. Sukunimeni on vaikea, paitsi jos haluaa ivailla sillä. Muiden lasten viittaukset katsotuimpiin lasten ohjelmiin eivät tarkoittaneet minulle mitään. Emmä ollut perillä muumilaakson viimeisimmistä juoruista.

Mä en pitänyt ollenkaan siitä, että olin erilainen. Halusin kovasti kuulua joukkoon, joten koitin salailla venäläisyyttäni kaikin keinoin. Kotona puhuin aina Suomea jos meillä oli kavereita kylässä. Pakotin myös vanhempani siihen. En halunnut, että kukaan saisi tietää etten kuulu joukkoon. Minulla oli aina vahva tunne, että kaikki kaikkoaisi ympäriltäni jos saisivat tietää etten ole syntyperäinen suomalainen.

Edelleen minulle tulee säännöllisin väliajoin muistutuksia, että en ole täältä. Se on hassua, koska olen kuitenkin syntynyt ja asunut Suomessa koko elämäni. Monet ihmettelevät, miksi en ole katsonut yhtään kummeli-jaksoa. Miksi en tunne suomalaisia iskelmä klassikoita tai miten olen onnistunut välttämään itsevaltiaat pienenä. Ei meidän kotona sellaista katsottu.

Ensimmäiset positiiviset kommentit vieraskielisestä sukunimestäni kuulin, kun muutin kotikonnuiltani Joensuusta Helsinkiin opiskelemaan lukioon. Isomman kaupungin ilmapiiri oli alusta asti kansainvälisempi. Kuulin jopa kateellisia haikailuja, että ”voi olisipa minullakin kaksikielinen perhe” tai että ”onpa siistii että on erilainen sukunimi”.

Ensimmäinen kerta, kun olin ylpeä juuristani oli tasan vuosi sitten kun minut valittiin Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajaksi. Kiitos teille luottamuksesta. Luin Facebookista erään SYL-alumnin facebook päivityksen, jossa luki näin:

”Tänään ihan pikkuisen hyrisen siitä, että itselleni rakas SYL on valinnut puheenjohtajan jolla on venäläinen nimi. Olisi erikoista, jos näin iso vähemmistö ei näkyisi pikkuhiljaa missään ja toisaalta on paljon lapsia ja nuoria, jotka tarvitsevat esimerkkejä kiinnittyäkseen yhteiskuntaamme.”

Se päivitys merkitsi minulle paljon.

Vanhempana olen myös ymmärtänyt historiallisen painolastin merkityksen. Suomenvenäläiset ovat joutuneet jo pitkään kantamaan harteillaan autoritäärisen itänaapurimme poliittista taakkaa. Nyt enemmän kuin aikoihin kun Venäjä käy brutaalia, oikeudetonta hyökkäyssotaa Ukrainassa.

Tästä ovat valitettavasti myös viattomat ja syyttömät saaneet osansa. Suomenvenäläisiin on kohdistunut aiempaa enemmän vihapuhetta ja ennakkoluuloja.

Se osui henkilökohtaisesti myös aika lähelle, kun läheistäni lyötiin VR:n junassa turpaan, kun hän oli puhelimessa ja he puhuivat venäjää. Maailma on julma paikka välillä.

Oikeusministeriön alaisen etnisten suhteiden neuvottelukunnan kannanotto tiivistää vaikean tilanteen mielestäni hyvin:

”Neuvottelukunnan puolesta haluamme muistuttaa, että Ukrainaan on hyökännyt Venäjän armeija Venäjän valtionjohdon määräyksestä. Sinne ei ole hyökännyt Venäjän kansa, eikä Suomessa asuvia venäläistaustaisia ihmisiä voi Ukrainan tilanteesta syyllistää. Nyt on tärkeää tukea Ukrainaa ja ukrainalaisia – sekä heidän kotimaassaan, että sieltä sotaa pakoon lähteneitä. Sitä ei edistetä vihapuheella ja häirinnällä Suomessa.”

Pahan olon purkaminen suomenvenäläisiin ei ole ratkaisu. Pahimmillaan se voi pelata Kremlin pussiin, kun länsimaalaisten kokemasta venäläisvihasta voidaan uutisoida Venäjällä. Keskitytään siis Ukrainan tukemiseen esimerkiksi lahjoituksilla ukrainalaisten humanitaarisen kriisin hoitoon.

Jakamalla näitä henkilökohtaisia kokemuksia halusin avata teille, että miltä tuntuu olla suomenvenäläinen. Samalla myös, että miltä tuntuu olla toisen polven maahanmuuttaja.

Samalla myös miltä tuntuu olla third culture kid eli kolmannen kulttuurin kasvatti eli henkilö joka on asunut osan lapsuudestaan toisessa kulttuurissa tai maassa kuin mistä hänen vanhempansa ovat kotoisin. Third culture kid omaksuu eri kulttuurien tapoja, mutta ei koe kuuluvansa täysin mihinkään. Hän omaksuu synnyinmaansa kulttuurin (ensimmäinen kulttuuri) tapoja ja toisen kotimaansa kulttuurin (toinen kulttuuri) muodostaen uuden kolmannen kulttuurin.

Halusin omalla esimerkilläni tuoda esille, että rasismi on valitettavasti yhteiskunnassamme edelleen todellisuutta.

Suomessa on valtavan monta eri kansallisuutta. Venäläisten lisäksi täältä löytyy muun muassa virolaisia, irakilaisia, kiinalaisia, intialaisia ja ruotsalaisia. Heidän myötä meiltä löytyy myös suomenvirolaisia, suomenirakilaisia, suomenkiinalaisia, suomenintialaisia, suomenruotsalaisia ja monia muita.

Heillä jokaisella on omat uniikit kulttuurinsa ja tapansa. Heillä jokaisella on myös omat tarinat suomalaisuudesta ja Suomessa asumisesta. Varmistetaan, että heistä jokainen pystyy ylpeästi kokemaan olevansa osa yhteistä Suomea.

Lisääntyvän työ- ja koulutusperäisen maahanmuuton myötä meillä on tulevaisuudessa yhä moninaisempi suomi.

Olemme myös maamme huoltosuhteen vuoksi riippuvaisia maahanmuutosta ja meillä on siihen myös selkeät tavoitteet ja mittarit, joita halutaan saavuttaa.

Työ- ja koulutusperäisen maahanmuuton tiekartta 2035 mukaan haluamme kolminkertaistaa kansainvälisten opiskelijoiden määrän ja saamaan 75% heistä jäämään tänne valmistumisen jälkeen. Tällä hetkellä luku on noin 50%. Unohtamatta tietenkin humanitaarista maahanmuuttoa.

Se tarkoittaa, että näiden henkilöiden lisäksi minunkin kaltaisiani toisen polven maahanmuuttajia tulee yhä enemmän. Myös kolmannen, neljännen ja niin edelleen.

Tällä hallituskaudella on tehty onnistuneita ja SYLlinkin kannattamia ja lobbaamia helpotuksia maahantuloprosesseihin ja oleskelulupakäytäntöihin. Tekemistä edelleen toki riittää.

Kunnianhimoiset määrälliset tavoitteet kansainvälisistä osaajista ja sujuvat maahantuloväylät eivät kuitenkaan yksin riitä saamaan heidät myös pysymään täällä.

Tähän minulla on teille kolme pohdintaa hyvä ylioppilasliike.

Muistisääntönä on kolme yytä eli yksilö, yhteiskunta ja ylioppilasliike.

Ensin yksilö. Yksilöinä on meistä jokaisen tehtävä tehdä joka päivä työtä rasismin, syrjinnän ja häirinnän kitkemiseksi. Se työ ei saa jäädä vain vähemmistöjen, rasismia, häirintää tai syrjintää kohtaavien harteille.

Ihmisten ja väestöryhmien välisen dialogin merkitys on suuri. Meistä jokaisella on mahdollisuus lisätä ymmärrystä ihmisten välillä. Tämän voi tehdä esimerkiksi rakentavalla keskustelulla, vapaaehtoistyöllä ja puuttumalla rasistiseen käytökseen.

Toiseksi yhteiskunta. Tarina suomalaisuudesta on todella kapea. Meidän tulee kysyä itseltämme, että millainen on suomalainen ihminen? Mikä hänen nimensä on ja miltä hän näyttää? Ja kuka hänen suomalaisuudestaan päättää?

Satojentuhansien uusien ihmisten tulo Suomeen muuttaisi yhteiskuntaa tuntuvasti ja näkyvästi.

Helsingin Sanomien Jussi Pullinen tiivistää aika hyvin, että se tarkoittaa joukkoa ihmisiä, jotka haluavat löytää elämänkumppanin, perustaa perheen, harjoittaa uskontoaan, käyttää haluamiaan palveluja ja edetä elämässään – rikastua, rakastua tai vain nauttia Suomen vapaudesta ja olla jotakin, mikä lähtömaassa on kielletty.

Mielestäni on aika päivittää suomalaisuuden käsitys vastaamaan kansainvälistyvää Suomea.

Kolmanneksi ylioppilasliike. Ylioppilasliikkeen vastuu ja valta on yhteiskuntamme rakentajina on suuri. Mitä ylioppilaat tänään sitä muu yhteiskunta huomenna.

Tässä kysymyksessä meidän on pystyttävä katsomaan myös itseämme peiliin. Milloin suomalaisten moninaisuus alkaa näkymään myös ylioppilasliikkeessä? Meidän pitää alkaa pohtimaan, että miksi ylioppilaskuntien hallituksissa ja SYL:n toimistolla on lähes joka vuosi hyvin samanlaisia ihmisiä hyvin samanlaisilla taustoilla.

Päätän puheenvuoroni lainaukseen SYL:n linjapaperista.

”SYL on laaja-alaisen kansainvälisyyden edistäjä. Aito kansainvälisyys edellyttää yhteiskunnalta monimuotoisuutta ja syrjimätöntä kulttuurien kohtaamista.”

Vaaditaan siis aitoa muutosta kansainvälistymisestä itseltämme, yliopistoilta ja koko yhteiskunnalta.

Tähän pohdintaan lopetan poliittisen puheenvuoroni.

Vaikuttavaa, lempeää ja inspiroivaa liittokokousta kaikille.

Kiitos!