Syksy. Tuo järjestöaktiivien vuosikellon jännittävin aika, kun katseet väkisinkin siirtyy jo tulevan vuoden puolelle. Valmistellaan toimintasuunnitelmia, pohditaan omia suunnitelmia ja odotetaan kuumeisesti kaikkia henkilövaaleja.
Näin myös meillä. Hallituksen pohjaesitykset liittokokousmateriaaleiksi on hyväksytty ja niitä hiotaan nyt yhdessä ylioppilaskuntien kanssa, samalla kun painamme kesällä keräämillämme energioilla tavallista työtämme läpi syksyn.
Järjestöissä ja ylioppilaskunnissa syksy on kuin kaksi rinnakkaistodellisuutta. Toinen todellisuus ei paljoa poikkea keväästä: toimintasuunnitelmaa tehdään, tapaamisia järjestetään, asioita valmistellaan. Kokoukset rullaa normaalisti, kahvitauoilla nauretaan. Samaan aikaan toisessa todellisuudessa kipuillaan lähestyvää luottamustoimen päättymistä, jännitetään oman seuraajan valintaa ja suunnitellaan omaa tulevaisuutta.
Niin minäkin. En tiedä mitä ensi vuosi tuo tullessaan, joten keskityn suosiolla nykyisiin töihini. Kolme vuotta täyspäiväisesti opiskelijaliikkeessä töitä tehden on aika pitkä aika olla pois opinnoista, mutta eiköhän ne luentosalit tutuilta paikoiltaan kuitenkin löydy.
Lähes kaikissa ylioppilaskunnissa käydään tänä syksynä edustajistovaalit. Ehdolla on monenlaista väkeä aina fuksista konkariin, poliittisista sitoutumattomiin. Tämä on demokratian ja päätöksenteon elinehto, ja toivonkin, että vaali vaalilta saamme yhä enemmän moninaisuutta riveihimme – ehkä sen avulla saamme moninaistettua kaikkien opiskelijoiden poolia.
Jokaiset vaalit ovat myös muistutus siitä, että ylioppilasliike elää ja hengittää. Pandemia on ajanut meidät toisistamme kauemmas kuin olemme koskaan olleet. Toivon sydämestäni jaksamista jokaiselle toimijalle, joka ehdokaslistoja on kasannut. Kokemuksestani tiedän, että jopa normaalina aikana listojen kasaaminen on työlästä puuhaa, puhumattakaan siitä, ettei potentiaalisia ehdokkaita ole noin vain päässyt käytävillä nykimään hihasta.
On myönnettävä, että jo ennen pandemiaa olen pelännyt, miten opiskelija-aktiivien määrän käy. Äärimmilleen kiristetty koulutus- ja sosiaalipolitiikka on ajanut opiskelijat tilanteeseen, jossa ajan löytäminen järjestötoiminnalle voi olla käytännössä mahdotonta, puhumattakaan siitä, että voisi ottaa välivuoden opinnoista lähteäkseen täyspäiväiseen toimintaan mukaan. Kiristysten seuraukset ovat jo nähtävillä vaihto-opintojen rajuna laskuna.
Olen kuullut monesti muilta aktiiveilta harmitteluja, ettei opintojen ja töiden keskeltä kerta kaikkiaan ehdi livetä hallituspesteihin. Jaksamisen priorisointi on äärimmäisen tärkeää, sitä en vähättele, mutta yhteiskunnallisella tasolla tämä on myös surullista. Järjestö- ja vapaaehtoispuuhissa oppii ihan käsittämättömän paljon sellaista, mitä yhdeltäkään luennolta ei voi oppia.
Kesämme kannanotossa toivoimme siimaa opintoaikoihin. Pidän edelleen perimmäisestä ajatuksesta kiinni: opiskelijoiden pitää voida harhailla, maistella elämää ja oppia luentosalien ulkopuolella. Kasvaa aktiivisiksi kansalaisiksi, kuten yliopistojen kasvatustehtäväkin määrittää.
Tämä mahdollisuus pitää taata kaikille, eikä vain niille, jotka lompakon turvin pärjäävät tukikuukausien loppuessa tai joilla ei ole tarvetta työssäkäynnille opintojen ohella. Me tarvitsemme tuutoreiksi, hallituslaisiksi ja edaattoreiksi ihmisiä moninaisista taustoista sen sijaan, että päättämään pääsisi ne, kellä on varaa ja jaksamista tällaiseen harrastukseen. Se vaatisi vain hieman inhimillisyyttä valtion politiikkaan.
Sen ei pitäisi olla liikaa pyydetty.
Annika Nevanpää
Puheenjohtaja