Minun tarinani
Minun nimeni on Wasihun Munaye. Synnyin vuonna 1994, ja jo kaksi vuotiaana sokeuduin sairastuttuani tuhkarokkoon.* Vuonna 2001 muutin Bakon sisäoppilaitokseen opiskellakseni näkövammaisten ryhmässä, jossa kävin koulua lastentarhasta kahdeksannelle luokalle saakka. Opin paljon luokkakavereiltani, ja kokemukseni sisäoppilaitoksessa muuttivat minua ihmisenä, opettivat elämästä ja auttoivat vahvistamaan itseluottamusta. Koulussa opin myös pistekirjoitusta sekä oman oppimisprosessini seuraamista. Luokallani oli opiskelijoita jotka pystyivät näkemään, ja heillä oli tapana lukea mitä liitutaululle kirjoitettiin. Kahdeksannella luokalla sain 99.54 kansallisissa kokeissa, sekä tunnustuksen paikalliselta opetusviranomaiselta opintomenestyksestäni.
Haasteet ja menestys
Päästäkseni yhdeksännelle luokalle minun täytyi muuttaa Addis Ababaan tätini luokse. Jonkin ajan kuluttua tätini menehtyi, ja opiskeluni vaikeutuivat, koska en ollut ikinä ennen elänyt yksin. Sain koulultani 300 birriä (eli n. 8,50 €) avustusta, mutta raha ei riittänyt asumiseen. Siksi työskentelin viikonloppuisin myyden lottokuponkeja ja kotitaloustavaroita. Kymmenennellä luokalla sain parhaan arvosanan kuudesta eri aineesta, ja sain valmistuessani erinomaista vastaavan arvosanan. Sitten jatkoin opiskelemaan Dillan yliopistoon.
Vaikeudet Dillan yliopistossa
Suurin toiveeni toteutui päästessäni opiskelemaan lakia Dillan yliopistoon. Aloittaessani opiskelut luulin, että kampus olisi esteetön myös näkövammaisille opiskelijoille. Kampus ei kuitenkaan ollut esteetön, minkä vuoksi kohtasin monia ongelmia opiskeluaikoinani. Keskustelin kauan yliopiston henkilökunnan kanssa siitä, voitaisiinko minut siirtää toiselle kampukselle, joka olisi ollut parempi näkövammaani ajatellen. Koen, että minulla on yliopistollani tärkeä rooli pyrkiessäni muuttamaan asioita, jotka ovat aiheuttaneet ongelmia ja vaikeuksia opiskelijoille, joilla on erilaisia vammoja.
Yksi suurimmista ongelmista Dillan yliopistolla oli liikkuminen paikasta toiseen. Tilat kuten luokat, kahvilat tai kirjasto eivät olleet käytännöllisiä minulle, jonka vuoksi osallistumiseni yliopiston sosiaaliseen elämään jäi vähäiseksi. Jos halusin käydä asioilla, en pystynyt maksamaan avustajalle, minkä vuoksi olin riippuvainen vapaaehtoisista avustajista. Tuntui siltä, ettei ilmapiiri yliopistolla ollut rohkaiseva, eikä eri tavoin vammaisten opiskelijoiden nähty soveltuvan yliopisto-opintoihin.
ECDD:n ja SYL:n tukema kehitysyhteistyöprojekti
SYL ja sen paikallisen kumppanijärjestön ECDD:n kehitysyhteistyöprojekti on ollut hyvä alku asioiden edistämiseksi Dillan yliopistossa. Koska toimin ECDD:n yhteyshenkilönä, olen seurannut projektin edistymistä yliopistolla aktiivisesti. ECDD tarjoama koulutus niin opiskelijoille, joilla on eri vammoja, kuin myös muille oppilaille ja opetushenkilökunnalle, on ollut mielestäni tärkeää. Koulutuksen jälkeen asenneilmapiiri on muuttunut, ja henkilökunta on alkanut osoittaa enemmän tukea projektia ja oppilaita ja heidän tarpeitaan kohtaan.
Tulevaisuuden tavoitteet
Tänä vuonna olen valmistumassa Dillan yliopistosta, ja tulevaisuudessa haluan työskennellä ihmisoikeuksien puolesta, ja seisoa niiden ihmiseten tukena, jotka ovat kohdanneet häirintää ja tulleet unohdetuiksi ihmisinä. Haluan näyttää yhteiskunnalle ja ihmisille, että näkövammani ei estä minua tekemästä asioita joita haluan tehdä, ja että vammani eivät määrittele minua tai kykyjäni.
*Suomessa tuhkarokkoa vastaan suojaudutaan rokotuksilla.