Keskustan Petri Honkonen ehdotti Suomenmaan haastattelussa opiskelijavalintojen uudistamista. Honkosen mukaan kaikki nuoret tulisi ottaa opiskelemaan ja karsinta tapahtuisi vasta myöhemmin opintojen aikana opintomenestyksen perusteella. Ehdotus ei ole uusi, ja vastaava malli on käytössä osassa Keski-Euroopan maista. Koulutuspolitiikan kentillä moni tuntee Honkosen kuvaaman järjestelmän myös ”Ajetaan niin lujaa, että paska tippuu rattailta” -mallina.

Honkonen on oikeassa siinä, että Suomessa koulutus on niukkuushyödyke, eikä kaikille halukkaille ole rajattomia opiskelumahdollisuuksia. Hänen kuvaamansa uudistus ei kuitenkaan ratkoisi ongelmaa, ja siinä on kaksi selkeää haastetta: se kuormittaisi jo kuormittuneita nuoria entisestään ja jakaisi koulutuksen resurssit epätarkoituksenmukaisella tavalla.

Suomen matalan korkeakoulutustason taustalla on pitkään jatkunut rahoituksen niukkuus. Sekä yliopistoissa että ammattikorkeakouluissa opiskelijakohtaisen rahoituksen taso on ollut jo vuosia laskeva. Järjestelmässä, jossa rahaa on tunnistetusti aivan liian vähän, resursseja ei kannata käyttää Honkosen kuvaamalla tavalla. Korkeakoulut joutuisivat panostamaan paljon nykyistä enemmän alkuvaiheen opintojen massoihin, ja yhä useampi tippuisi kelkasta ennen valmistumista. Lopputuloksena entistä harvempi suoriutuisi tutkintoon saakka.

Myöskään jo valmiiksi mielenterveysongelmista ja kohtuuttomasta kuormituksesta kärsivälle opiskelijapopulaatiolle Honkosen ehdotus ei tarjoaisi ratkaisuja. Päinvastoin koko korkeakoulutaipaleesta muodostuisi erittäin kilpailullinen, monivuotinen valintakoe. Opiskelijavalintaan liittyvä stressi kenties vähenisi, mutta opiskeluaikainen kuormitus kasvaisi huomattavasti.

Samalla jo niukasta opintotuen potista pitäisi maksaa tukia huomattavasti suuremmalle joukolle opiskelijoita. Opiskelijat kuluttaisivat rajallisia tukikuukausiaan ja nostaisivat opintolainoja vailla tietoa siitä, saavatko he koskaan korkeakoulututkintoa vai karsitaanko heidät kylmästi kesken opintojen.

Honkonen on huolissaan nuorten hitaista siirtymistä korkeakouluopintoihin. Valtaosa ylioppilaista opiskelee viimeistään kolme vuotta valmistumisensa jälkeen korkeakoulussa. Sen sijaan amikset päätyvät korkeakouluopintoihin harvemmin, vaikka heistä valtaosa korkeakouluopintoihin pyrkiikin. Kuten asiantuntijat ovat huomauttaneet, koulutustasokeskustelussa katseet tulisikin kääntää amiksiin. Amikset tarvitsevat nykyistä enemmän ohjausta ja tukea opiskeluvalmiuksien kehittämiseen.

Honkosen ehdottama malli tarjoaa ainoastaan lisää epävarmuutta nuorille. Miten käy jo valmiiksi kuormittuneiden nuorten koulutus- ja tulevaisuudenuskon, jos opiskelusta tulee yhä suurempi taloudellinen riski ja selviytyminen opinnoista on entistä epävarmempaa? Jotta koulutustaso saadaan nousuun, on huolehdittava, että yhä useampi nuori pysyy kyydissä eikä putoa rattailta.