Koulutuksesta huolehtiminen on keskeistä sukupolvipolitiikkaa

Viime vuosien aikana on alkanut kertyä dataa, jonka mukaan nuoremmat sukupolvet ovat jäämässä vanhempia vähemmän koulutetuiksi [1] ja nuorempien sukupolvien elinkaaritulot ovat jäämässä aiempia sukupolvia matalammiksi [2]. Työurien pidentämistä koskevat politiikat kohtelevat nuorempia ikäluokkia kovemmalla kädellä kuin vanhempia, minkä lisäksi nuoret saavat maksamilleen eläkemaksuille vanhempia ikäluokkia vähemmän vastinetta [3]. Samaan aikaan yhteiskunnallinen valta [4] ja varallisuus [5] keskittyvät vanhemmille ikäluokille. Näissä olosuhteissa sukupolvipolitiikan tulisi olla politiikan agendalla nykyistä monipuolisemmin.

Koulutuslaitos on sukupolvipolitiikan näkökulmasta keskeisimpiä instituutioita, eikä vain siksi että koulutuksella on tunnetut positiiviset vaikutukset yksilön tulevaisuuden työllisyyteen, tuloihin ja terveyteen sekä yhteiskunnan eheyteen, demokratian toimivuuteen ja rikollisuuden vähenemiseen. Vielä olennaisempaa on, että koulutus on sosiaalisen ja yhteiskunnallisen uusiutumisen ja uudistumisen ensisijainen areena: koulutuslaitos sekä heijastaa yhteiskunnan nykytilaa, että tuottaa mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen muutokseen. Sukupolvinäkökulmasta koulutusta koskeva politiikka on ennen muuta tulevaisuuspolitiikkaa, jonka ytimessä on – tai pitäisi olla – kysymys: millaiset hyvän elämän edellytykset koulutus tulevalle sukupolvelle antaa? Kyse on sekä koulutuksen sisällöistä että sisältöjä mahdollistavista rakenteista.

Jokainen sukupolvi asettaa ja ratkaisee olennaiset yhteiskunnalliset kysymykset omalla tyylillään: se on jokaisen sukupolven oikeus ja pakko. Jos työmarkkinoilla on ongelmia, niin tulevat sukupolvet pystyvät ne kyllä ratkaisemaan itselleen sopivalla tavalla. Samoin jos terveydenhuollossa on puutteita tai vikoja, uudet sukupolvet pystyvät ne korjaamaan. Samoin on laita poliittisen järjestelmän, julkistalouden (mukaan lukien valtionvelka), oikeuslaitoksen ja monien muiden instituutioiden osalta. Kysymysten ja ratkaisujen laadinta vaatii paitsi tietoja ja taitoja, myös rohkeutta ja eettisesti valveutunutta harkintakykyä – nämä ovat niitä hyvän elämän edellytyksiä, joita kasvatuksen ja koulutuksen sisältöjen pitäisi kaikissa ihmisissä kehittää.

Koulutuksen rakenteiden osalta olennaisin kysymys on sisältöjen mahdollistamisen ohella se, kuka minkäkinlaiseen koulutukseen pääsee osallistumaan ja millä ehdoilla: kysymys on mahdollisuuksien tasa-arvosta, jota usein yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden mittanakin pidetään. Maksuttoman peruskoulutuksen mahdollistaminen ja siihen velvoittaminen koko ikäluokalle on ollut pitkään suomalaisen koulutuspolitiikan kulmakivi, ja saman periaatteen ulottaminen myös varhaiskasvatukseen on ollut viime aikoina myötätuulessa. Maksuttomuus ja velvoittavuus ovat keinoja ehkäistä nuorten ulosvalikoitumista koulutuspolun alussa. Maksuttomuuden myös toisen ja korkea-asteen koulutuksessa ajatellaan palvelevan samaa päämäärää mahdollisuuksien tasa-arvon ylläpitämisestä: sikäli kun erilaisista sosiaalisista taustoista tulevilla nuorilla on erilainen asennoituminen ja arvomaailma suhteessa koulutukseen, on koulutuspolun pitäminen taloudellisesti esteettömänä kaikille ihmisille yksi mahdollisuuksien tasa-arvoa toteuttava keino.

Koulutuslaitos ja sen tila, verrattuna moniin muihin yhteiskunnallisiin instituutioihin, on sukupolvipolitiikan kannalta sillä tavalla poikkeuksellinen järjestelmä, että tulevien sukupolvien on vaikea muuttaa sitä omalta kohdaltaan: kerran suoritettu peruskoulutus on pysyvästi tuon ikäluokan peruskoulutus, kun taas esimerkiksi työmarkkinoiden epäkohtia voidaan korjata pala kerrallaan. Niinpä huolenpito koulutuslaitoksesta ja koulutuksen riittävä resursointi on keskeisintä perintöä ja olennaisinta tulonsiirtoa vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille. Nimittäin: mikäli seuraavan sukupolven osaamisvaranto jää kokonaisuutena heikommaksi, on sillä sukupolvella nykyistä heikommat edellytykset ratkaista sitä kohtaavat haasteet. Tai vielä kärkevämmin ja yksinkertaistetummin: jos tulevan sukupolvemme osaaminen ei ole kilpailukykyistä, kuka silloin ylläpitää ja kehittää suomalaista hyvinvointia?

 

Jarmo Kallunki

Otuksen toimitusjohtaja

 

VIITTEET / LINKIT

[1] https://www.talouspolitiikanarviointineuvosto.fi/wordpress/wp-content/uploads/2018/01/Kalenius_2018.pdf

[2] https://www.eurojatalous.fi/fi/2016/artikkelit/pitkittynyt-taantuma-heikentaa-nuorten-sukupolvien-asemaa-suomessa/

[3] https://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000005122519.html

[4] https://www.eduskunta.fi/FI/kansanedustajat/tilastot/Sivut/Kansanedustajien%20ik%C3%A4rakenne.aspx

[5] https://www.hs.fi/talous/art-2000005710785.html?share=861ee6c32f0297f01855686ac6761320

3 Tilaa SYL Blogi RSS-syötteenä >