Tässä video- ja blogisarjassa kerromme, mikä keskustelussa lukukausimaksuista mättää.
Suomalaisessa julkisessa keskustelussa on näköjään yksi aihe, jossa tutkittu tieto ylittää kokemusasiantuntijuuden – lukukausimaksut. Etlan avauksesta lähtien taloustieteilijä toisensa perään on kiirehtinyt kertomaan, miten korkeakoulujen tulevaisuus pelastetaan laittamalla suomalaiset opiskelijat maksamaan, ja miten jokainen joka tätä esitystä vastustaa on ideologiansa sokaisema mutuilija. Ikävä kyllä näiltä tutkijoilta jää muutama sokea piste tämän erinomaisen ideansa ylistyksen taakse.
Korkeasti koulutettujen edunvalvojana arvostan tutkittua tietoa todella pitkälle – niin kauan kuin se on riippumatonta, sen lähtöoletukset voidaan katsoa pitäviksi ja viitattava pohjatutkimus on relevanttia tutkimusaiheen kannalta. Esimerkiksi Heikki Pursiaisen mukaan lukukausimaksuehdotuksen puolueettomuutta puoltaa se, että eri tutkijat ovat päätyneet eri reittejä samaan lopputulokseen. Huomionarvoista on kuitenkin se, että kaikki lähtevät samoista, ideologisesti määräytyvistä lähtöoletuksista: Korkeakoulutukseen ei haluta laittaa julkista rahaa, joten rahoitus on löydyttävä muualta ja koulutus on ensisijaisesti yksilöä hyödyttävä investointi eikä julkinen hyödyke. Kuten myös Pursiainen ansiokkaasti toteaa, tutkimuksen tehtävänä on tarjota ratkaisuvaihtoehtoja ja politiikan arvottaa lähtökohtia ja lopputuloksia keskenään. On siis poliittinen valinta, halutaanko koulutukseen satsata tulevaisuudessa.
Tutkimusta tehdessä taas tehdään valintoja siitä, mitä lähteitä päättelyn tukena käytetään. Tässä tapauksessa on päädytty viittaamaan lähes yksinomaan Iso-Britanniassa käytössä olevaan lukukausimaksumalliin ja olettamaan, että sen lainalaisuudet pätevät automaattisesti myös Suomessa. Yhteiskuntatieteilijän korvaan kuulostaa hieman kummalliselta, että vahvoihin sosiaaliluokkiin ja, suuriin tuloeroihin perustuvasta järjestelmästä voisi poimia yksittäisen elementin pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon ja olettaa sen toimivan automaattisesti. Esimerkiksi Etlan Niku Määttäsen näkemys siitä, että lukukausimaksut vaikuttaisivat itse asiassa positiivisesti sosiaaliseen liikkuvuuteen, perustuu pelkästään tilastoihin Iso-Britanniasta eikä ota huomioon suomalaisen järjestelmän lähtöasetelmia, kuten tasa-arvoista peruskoulua ja huomattavasti pienempää koulutuksen periytyvyyttä.
Suomalainen yhteiskunta perustuu siihen, että yhteisistä varoista rahoitetaan yhteistä hyvinvointia tukevat palvelut, ilman korvamerkintöjä tai yksityisen edun asettamista edelle. Tästä syystä meillä on verrattain matalat tulo- ja hyvinvointierot ja tasa-arvoinen peruskoulutusjärjestelmä. Koulutuksen on katsottu kuuluvan yhteisistä varoista rahoitettuihin palveluihin, koska korkea koulutus- ja osaamistaso on Suomen kaltaiselle pienelle ja tietointensiiviselle yhteiskunnalle suuri kilpailuetu. Progressiivisella tuloverotuksella taas tasataan koulutuksen yksilölle tuottamaa palkkahyötyä ja varmistetaan, että jokainen osallistuu yhteisen hyvinvoinnin edistämiseen kykyjensä mukaan. Lukukausimaksut olisivat tälle päällekkäinen järjestelmä, jonka vaikutukset muihin yhteiskunnan osa-alueisiin sivuutetaan ehdotuksessa täysin.
Mahdolliset negatiiviset vaikutukset Etla kiertää kertomalla, että maksumallista voidaan tehdä sellainen, joka ei edistä eriarvoistumista vaan ohjaa maksut hyvätuloisille. Tämä toteutettaisiin maksuja varten otettavalla lainalla, jonka takaisinmaksuvelvoite toteutuisi vasta tietyn tason ylittävillä ansioilla valmistumisen jälkeen. En itsekään usko, että kukaan haluaa luoda tarkoituksella huonoa järjestelmää, mutta missään ei sanota, ettei sitä myöhemmin voitaisi heikentää. Lainan takaisinmaksun tuloraja nimittäin olisi poliittisesti päätettävä elementti ja näppärä rahahana siinä kohtaa, kun julkisen rahan osuutta halutaan entisestään pienentää ja maksuista saada lisää tuottoa laittamalla yhä useampi maksamaan. Tässä kohtaa tutkijat siis hylkäävät oman lähtöoletuksensa ja luottavat siihen, että ideologia on heidän puolellaan.
