Korona-aika on herättänyt aiheellisesti huolta opiskelijoiden jaksamisesta. Kaikilla tuntuu olevan yhteinen ymmärrys siitä, että opiskelijoiden jaksamisen tukemiseen tarvittaisiin nyt toimia.
Vaikka kaikki tuntuvat jakavan saman huolen, heräävät vastakkaiset näkemykset, kun käytännön toimia ja kestäviä ratkaisuja aletaan etsiä. Miksi? Kyyninen sanoisi, että tämäkin johtuu rahasta. Väitän kuitenkin, että tässä näkyy myös stigma, joka on takertunut erityisesti mielen sairauksiin.
Missä tämä stigma sitten näkyy?
Sosiaaliset normit määrittävät, ettei ole sopivaa puhua mielen sairauksista, kuten mistä tahansa muusta sairaudesta. Jopa menneistä mielenterveyden haasteista puhumista saattaa joutua miettimään tarkkaan. On valittava joko salailu tai riski haitallisten asenteiden tai suoranaisen syrjinnän kohtaamisesta. Edes läheisille mielenterveydestä ei välttämättä kehdata puhua – tai heitä ei haluta huolestuttaa.
Mielenterveydellisiin kysymyksiin liittyy vähättelyä sekä kykenemättömyyttä ja haluttomuutta tunnustaa mielen sairauksia. Toisaalta keittiöpsykologian tuloksia käytetään lyömäaseina. Mielenterveyden haasteet nähdään usein yksilön ongelmana niin kauan kuin se on mahdollista. Jos tällaisesta lähtökohdasta päädytään tilanteeseen, jossa muilta vaaditaan toimia, yksilö nähdään ongelman aiheuttajana ja riesana.
Onko siis ihmekään, että yhteiskuntamme rakenteisiin on pesiytynyt ongelmia. Tällä hetkellä avun saaminen ei ole mitenkään ilmeistä. Terapiaan pääseminen voi viedä kauan ja tulla kalliiksi. Sopivan terapeutin etsiminen voi olla vaikeaa, jos sairaus on vienyt aloitekyvyn ja omanarvontunteen. Etsinnässä tulee väistämättä vastaan pettymyksiä, kun sopivaa terapeuttia ei usein löydy ensimmäisellä kokeilukerralla. Tämän lisäksi jokainen terapiakokeilu pitää maksaa omasta pussista. Pienituloisen on käytännössä pakko hakea Kelan tukea. Ammattilaisia ei ole tarpeeksi, joten terapiajonot venyvät ja matalan kynnyksen palvelut tukkeutuvat. Kun tämän lisäksi pienenkin avun hakeminen voi aiheuttaa etujen menetyksiä – esimerkkinä työkyvyttömyyseläkevakuutuksen heikentyminen – ja pelkoa läheisten tai työyhteisön ymmärtämättömyydestä, on yksilön asema vaikea.
On helppo nähdä, miten asenneilmapiiri ja rakenteet ruokkivat toisiaan.
Nykyinen prosessi kokonaisuudessaan sekä sälyttää yksilölle vastuun että voi aiheuttaa häpeää. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että mielenterveyden sairaudet ovat laaja ongelma. Esimerkiksi Eläketurvakeskuksen tilastot osoittavat, että mielenterveyden sairaudet ovat yleisin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syy. On myös huomionarvoista, että vuoden 2016 korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan jopa kolmannes opiskelijoista koki psyykkisiä vaikeuksia ja runsaasti stressiä. Voimme toistaiseksi vain kuvitella, miltä tänä vuonna toteutettavan KOTT-tutkimuksen tulokset näyttävät. Useiden kyselytutkimusten mukaan opiskelijat ovat kokeneet korona-aikana enemmän uupumusta, ahdistusta ja yksinäisyyttä kuin aiemmin.
Ongelma ei ole vain yksilöllinen vaan kiistattoman yhteiskunnallinen. Siksi päättäjien on paitsi asianmukaista myös yhteisen edun mukaista tehdä perinpohjainen ryhtiliike. Meillä ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti varaa sallia tilanteen jatkua tällaisena. Ei myöskään ole tarkoituksenmukaista etsiä kevyitä pikavoittoja – laastarilla ei paikata avohaavaa.
SYL tukee terapiatakuun käyttöönottoa, sillä apua on saatava ajallaan. Tuemme maksutonta psykoterapiakoulutusta, koska mielenterveyspalvelut voidaan taata vain, jos meillä on ammattilaisia työtä tekemään. Vaadimme koronatoimena kuntoutustuen ehtoihin väliaikaista kevennystä terapiaan pääsemisen helpottamiseksi ja matalan kynnyksen palveluiden kapasiteetin vapauttamiseksi.
Edellä mainituilla keinoilla vastataan myös akuuttiin tarpeeseen, jos toimeen ryhdytään nyt eikä hamassa tulevaisuudessa. Enää tarvitaan todellinen tahtotila muutokseen. Huolipuhe ei riitä.
Saara Tenhovuori
Hallituksen jäsen
