Istun kuluneella nahkaisella junan sängyllä jossain Luoteis-Intiassa Jodhpurin ja New Delhin välillä. Kuuntelen musiikkia ja katselen laskevaa aurinkoa. Silmissä vilisee hiekka, pellot ja matalat kiviset asuinrakennukset.
Minut valtaa epätodellisuuden tunne.
Olen juuri viettänyt kaksi viikkoa Intian Jodhpurissa ja läheisellä Tharin aavikolla seuraamassa ylioppilaskuntani ja intialaisen kumppanijärjestön kehitysyhteistyöprojektia.
Elämä on ihmeellistä, ajattelen juuri sillä hetkellä. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Delhin kaaoksen keskelle päästyäni tunne hälvenee, mutta nyt, reilu kuukausi junassa vietetyn hetken jälkeen, muistan tuon tunteen selvästi.
Palataan tuohon hetkeen kohta.
Kehitysyhteistyön määrärahojen leikkaukset suututtavat, turhauttavat tai vähintään puhuttavat nyt kaikkia niitä, jotka ovat jotenkin kehitysyhteistyössä mukana tai aiheesta kiinnostuneita. Traagisinta leikkauksissa on tietysti niiden ihmisten kohtalo, joilta evätään näin mahdollisuus terveyspalveluihin, koulutukseen tai esimerkiksi puhtaaseen juomaveteen. Mutta kehy-leikkaukset huolettavat minua myös itsekkäistä syistä.
Opiskelen kansainvälistä politiikkaa Tampereen yliopistossa ja vielä hetki sitten aioin valmistua viiden vuoden tavoiteajassa. Kehy-leikkaukset kuitenkin syövät ison osan oman alani työpaikoista ja siksi harkitsen nyt valmistumisen viivyttämistä, useamman työharjoittelun tekoa ja ehkä vielä lisäopintoja. Työpaikkojen häviäminen on kuitenkin vain osa ongelmaa. Samalla vähenevät myös vapaaehtoistyö- ja harjoittelumahdollisuudet.
Kun muistelen tuota hetkeä intialaisessa junassa, ymmärrän olleeni etuoikeutettu. Tulevaisuudessa yliopisto-opiskelijoilla ei ehkä ole projekteja, joita lähteä seuraamaan. Ei mahdollisuutta oppia projektien suunnittelua, hankehallintoa ja monitorointia. Itselleni tämä kokemus on ollut työharjoittelua lukuun ottamatta opiskeluaikani käytännönläheisintä oppimista. Ennen SYL:n kehitysyhteistyöasiainneuvottelukunnassa (KENKKU) työskentelyä en olisi voinut kuvitella ymmärtäväni espanjankielisiä hankedokumentteja, tilintarkastusehdotuksista tulosraportteihin, ja vielä kommentoivani niitä espanjaksi. Ilman Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan (Tamy) kehitysyhteistyövaliokunnan jäsenyyttä olisin tuskin johtanut kokouksia englanniksi, suunnitellut varainkeruukampanjoita tai löytänyt itseäni tuosta intialaisesta junasta.
Kehy-toiminta ei lakkaa ylioppilaskunnissa tai SYL:ssa vaikka kuinka leikattaisiin. Nämä leikkaukset kuitenkin kohdistuvat suoraan myös yliopisto-opiskelijoiden työelämätaitoihin ja työllistymismahdollisuuksiin puhumattakaan niiden vaikutuksista kehitysmaihin, pakolaisvirtoihin tai siihen paljon puhuttuun Suomi-kuvaan.
Sara Linnoinen
Kirjoittaja on KENKKU:n jäsen ja kaipaa Intian auringon alle näillä talvipakkasilla.
