Ennen vuodenvaihdetta julkaisimme ensimmäisen kansallisen tason arvioinnin ulkomaalaistaustaisten osallisuudesta korkeakoulutukseen Suomessa (Airas ym. 2019). Tilastollisten tarkastelujen lisäksi opiskelijat, henkilöstö ja johto kertoivat siinä kokemuksistaan. Arvioinnissa nousivat esille mm. kielitaidon, verkostoitumisen ja työllistymisen haasteet. Tuloksiin kokonaisuudessaan voi tutustua raportin, juuri julkaistun tiivistelmän tai videoiden kautta.
Tässä kirjoituksessa kerron arvioinnissa esiin nousseista tavoista ymmärtää ja tulkita yhdenvertaisuutta sekä näiden tulkintojen vaikutuksista korkeakoulujen toimintaan ja opiskelijoiden arkeen. Kansainvälisyyttä ja monimuotoisuutta pidetään positiivisena asiana, mutta näkyykö se koulujen opetuskäytännöissä ja toimintakulttuurissa? Entä mikä yhteys tällä on korkeakoulutuksen kentällä vallitseviin yhdenvertaisuus- ja tasa-arvotulkintoihin? Miksi erilaisuus on samaan aikaan cool ja piilotettua?
”Taustalla ei ole väliä”
Yhdenvertaisuuden käsite esiintyi arvioinnissa laajasti korkeakoulujen toimintaa kuvaavissa strategisissa kirjauksissa sekä johdon ja henkilöstön puheessa. Koulujen toimintaperiaatteita perusteltaessa korostuvat pyrkimykset tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja yhdenvertaisuuteen. Kuitenkin, kun yhdenvertaisuus asetettiin lähtökohdaksi toiminnalle – hieman samaan tapaan kuin tasa-arvon periaate on ollut suomalaisen koulutuksen tunnusomaisia piirteitä – päädyttiin usein seuraavanlaiseen päättelyketjuun:
”Kaikkia opiskelijoita tulee kohdella samalla tavoin. Lähtökohtana on tutkinto-ohjelma, ei opiskelijan tausta.” (henkilöstön edustaja)
[Ulkomaalaistaustaisia opiskelijoita kohdellaan] ”tasa-arvoisesti muiden opiskelijoiden kanssa, ei tarvetta erityiskohtelulle.” (henkilöstön edustaja)
”On tärkeää, että kaikki ovat samalla viivalla ja palvelut ovat samat kaikille.” (johdon edustaja)
Yhdenvertaisuus lähtökohtana edellyttää sitaatin mukaisesti, että ’kaikki ovat samalla viivalla’. Arviointimme kuitenkin osoitti, ettei näin ole, vaan taustalla on väliä, ja esimerkiksi tilastotarkastelujen perusteella huomattavasti vähäisempi osuus ulkomaalaistaustaisista (koskien myös Suomessa syntyneitä, suomalaisen koulutuspolun läpikäyneitä hakijoita) pääsee korkeakoulutukseen (ibid., 50). Siksi olisi kenties mielekkäämpää puhua yhdenvertaisuudesta lähtökohdan sijaan pikemminkin tavoitteena.
Yhtä kaikki yhdenvertaisuus rinnastui puheessa tasa-arvoon ja siihen, että kaikkia tulee kohdella samalla tavalla, kaikilla on samat palvelut, oikeudet ja velvollisuudet. Tätä logiikkaa vasten ulkomaalaistaustaisten opiskelijoiden tunnistaminen omana ryhmänään tai heille kohdennetut viestintä-, tuki- ja ohjauspalvelut saattoivat näyttäytyä korkeakoulujen edustajille joko tarpeettomina tai yhdenvertaisuusperiaatteen vastaisina. Positiivisen erityiskohtelun mahdollistamista ei yleisesti puollettu, sillä eri tavalla kohtelu olisi tämän tulkinnan mukaan tarkoittanut jonkin ryhmän suosimista.
Hieman yllättäen myös opiskelijat olivat samoilla linjoilla. Vaikka opiskelijat toisaalta nimesivät useita tuen ja ohjauksen muotoja, joista oli ollut heille hyötyä hakuvaiheessa tai opiskelun aikana (mm. valmentavat koulutukset, oma ohjaaja, tutor-opettajien kielellinen tuki, lisäaika tenteissä, erillishaun väylät korkeakoulutukseen), he sanoivat myös mieluummin koettavansa pärjätä yksin ja/tai kavereiden avustuksella kuin että kokisivat tulevansa kohdelluiksi eri tavoin kuin muut. Opiskelijat eivät tahdo erottua joukosta taustansa vuoksi, vaan haluavat tuntea kuuluvansa yhteisöön omina itsenään. Ryhmään kuulumisen oletettiin edellyttävän tiettyä yhdenmukaisuutta suomalaistaustaisten kanssa. Joissakin opiskelijapuheenvuoroissa yhdenvertaisuuden ja kohtelun välinen jännite kuitenkin nousi pintaan:
”Maahanmuuttajille voisi olla esimerkiksi pidennetty koeaika, jotta saa keskittyä lukemaan suomenkieliset tehtävänannot, jotta sisäistää paremmin. Tällaista ei saa, koska ”yhdenvertaisuus” suomalaisten kanssa.” (opiskelija)
”Erilaisuus on great!!!”
Korkeakoulujen henkilöstö ja johto pitivät yleisesti ottaen moninaisuutta rikkautena ja joissakin korkeakouluissa ’kaikkia yhdistävää kansainvälisyyden ilmapiiriä’ pyrittiin jopa korostamaan:
”Täällä voi olla oma itsensä ja tulee fiilis, että et oo yhtään erilainen ” ja vaikka olet erilainen, se ei ole paha asia.” (opiskelija)
XX-spirit is very strong, and it seems that the main observation is that everyone is welcome and can be themselves. Difference is good!!! (arviointiryhmän opiskelijajäsen korkeakouluvierailulla)
Ajatusta kulttuurisesta monimuotoisuudesta korkeakouluissa ihannoitiin erityisesti kansainvälisyys-puheessa. Tämän kansainvälisyysdiskurssin ”erilaisuus on great!”-puhetapa muuttui kuitenkin arjen toimintatavoista, taustasta ja maahanmuuttajuudesta keskusteltaessa kohti ’taustalla ei ole väliä’ -painotusta. Opiskelijat myös identifioituvat mieluummin kv-opiskelijoiksi kuin maahanmuuttajiksi.
Vaikuttaa siltä, että samaan aikaan, kun korkeakoulujen imagoa rakennetaan kansainvälisyys ja globaalius edellä, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo toiminnan lähtökohtina näyttäytyvät arjessa eräänlaisena tasapäistävyytenä, jossa opiskelijoiden kulttuuritaustoilla ei ole eikä mielellään saisikaan olla mitään merkitystä:
”Ihan sama, mistä opiskelijat tulevat, kunhan he osaavat.” (johdon edustaja)
”Tarvitseeko meidän tietää, kuinka paljon maahanmuuttajaopiskelijoita on ja mistä he tulevat?” (johdon edustaja)
Ajatellaan ehkä, että Suomeen opiskelemaan tulevat istutetaan siihen olemassa olevaan kulttuuriseen ’suomalaisen opiskelun muottiin’, joka meille näyttäytyy eräänlaisena neutraalina pärjäämisen mittarina. Mutta olemmeko tällöin aidon kansainvälistymisen tiellä? Annammeko monimuotoisuudelle mahdollisuuden tulla näkyväksi?
”Kilpailluilla aloilla haasteet eivät näyttäydy, koska sisään pääsevät vain hyvät.” (henkilöstön edustaja)
”Mitä enemmän yhdenmukaistetaan, sitä vaikeampi on antaa yksilöllistä ohjausta.” (henkilöstön edustaja)
Kohti kansainvälisyyttä ja tosiasiallista yhdenvertaisuutta
Arviointivierailujen perusteella erilaisuus siis ikään kuin suljetaan ulos niistä puheyhteyksistä, jotka koskevat opiskelijoiden arjen maailmaa, siinä toimimista ja haasteista selviytymistä. Ollaanko suomalaisissa korkeakouluissa valmiita siihen, että yhdenvertaisuuden edistäminen todella tarkoittaisi myös toimintatapojen muuttamista? Aito osallisuus ei toteudu valmiiksi määritetyn oppilas- tai henkilöstöposition täyttämisen kautta, vaan ihmisten kyvyssä vaikuttaa sen muotoutumiseen ja ’omistaa’ muutos. Konkreettisesti tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi vahvemmin kieli- ja kulttuuritietoisten hakukäytänteiden ja pedagogisten menetelmien käyttöönottoa tai kielellisten esteiden purkamista opiskelijaelimissä.
Tosiasiallisen yhdenvertaisuuden ja kansainvälisyyden toteutumista edesauttaisi, jos tunnistaisimme useammin koulutuksellisten toimintakäytänteiden konstruktiivisen luonteen. Ne ovat muotoutuneet historiassa elävänä prosessina yhtenäiskulttuurin perustalle, tietynlaista hakijajoukkoa, väestöä ja työelämän muutostarpeita huomioiden. Miksei näitä perusteltuja valintoja voitaisi tehdä nytkin? Näin kulttuurinen moninaisuus ei olisi ainoastaan jotakin ajatuksen tasolla kannatettavaa, vaan myös arjen teoissa näkyvää. Kenties samalla muotoutuisivat myös uudenlaiset tulkinnat yhdenvertaisuudesta toiminnan legitimoijana.
Hanna Väätäinen
Arviointiasiantuntija
Kansallinen koulutuksen arviointikeskus
Lähteet: Airas M., Delahunty D., Laitinen M., Shemsedini G., Stenberg H., Saarilammi M., Sarparanta T., Vuori H. & Väätäinen H. 2019. Taustalla on väliä. Ulkomaalaistaustaiset opiskelijat korkeakoulupolulla. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus. Julkaisut 22:2019.