Petteri Orpon hallitus on tarjonnut ratkaisuksi koulutustason nostoon ensikertalaisten aseman vahvistamista korkeakoulutuksessa. Ensikertalaisiksi luetaan ne hakijat, joilla ei ole aiempaa tutkinto-oikeutta tai tutkintoa. Hallitusohjelman mukainen toimenpidekokonaisuus ”tarpeettoman koulutuksen kasautumisen vähentämiseksi” eli koulutuspaikkojen suuntaamiseksi aiempaa vahvemmin ensikertalaisille on jo aloitettu. Hallitus haluaa siis nopealla tahdilla vahvistaa ensikertalaisten mahdollisuuksia päästä korkeakouluun muiden opiskelijoiden mahdollisuuksien ja oikeuksien kustannuksella.
Suomen tutkinnoissa mitattava koulutustaso on laahannut jo pitkään perässä kansainvälisestä tahdista, mikä ilmenee OECD:n uusimmasta Education at a Glance -raportista. Yhteiskunnassa tämä näkyy selkeästi pulana osaavasta työvoimasta. Koulutustason junnaamisen ja osaajapulan taustalta löytyy useita koulutusleikkauskierroksia, joiden vuoksi yliopistot eivät ole pystyneet kouluttamaan riittävästi maistereita, lisensiaatteja, diplomi-insinöörejä ja tohtoreita.
Ratkaisuksi hallitus tarjoaa silmänkääntötemppua, jossa ei-ensikertalaiset opiskelijat lavastetaan syntipukeiksi junnaavaan koulutustasoon. Leikkauskierteen synnyttämää heikkoa koulutustasoa ja yhteiskunnan osaajapulaa ei kuitenkaan ratkaista silmänkääntötempuilla.
Koko korkeakoulusektorilla aloittaa vuosittain noin 16 000 ei-ensikertalaista opiskelijaa. Näistä yli puolet ovat sellaisia, joilla on vain aiempi opinto-oikeus. Kun hallituksen tavoitteena on nostaa tutkinnoissa mitattavaa koulutustasoa, on koko opiskelijamäärästä syytä vähentää aiemman opinto-oikeuden omaavat ei-ensikertalaiset, sillä he voivat vielä toisella tutkinto-oikeudellaan nostaa koulutustasoa suorittamalla tutkinnon loppuun.
Jäljelle jääville opiskelijoille on toisen tutkinnon suorittaminen usein työterveyteen tai omaan työmarkkina-asemaan liittyvien haasteiden vuoksi tarpeellista, jopa pakollista. Yhteiskunnalliset rakennemuutokset voivat pakottaa monet vaihtamaan alaa. Esimerkiksi printtimedian murroksen myötä monet toimittajat ovat kohdanneet alanvaihdon välttämättömyyden tai kielten opiskelun vähennyttyä useat pienempien kielten opettajat ovat joutuneet päivittämään osaamistaan muilla ainepätevyyksillä. Toisaalta työkyvyn heikentyminen esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla voi pakottaa terveysalan ammattilaiset kouluttautumaan toiselle alalle. Monialaisina osaajina he myös kantavat kortensa osaamisvajeesta kärsivän yhteiskunnan kekoon, vaikka tutkinto ei näkyisikään käppyröissä. Siksi onkin syytä kysyä, millaiset syyt luovat ”tarpeetonta koulutuksen kasautumista” ja onko se hallituksen vai omaan alaansa tyytymättömien, työkyvyn heikentymisestä kärsivien tai heikossa työmarkkina-asemassa olevien yksilöiden määriteltävissä.
Sitten on vielä muistettava, että hallitus on luvannut myös olla heikentämättä alanvaihdon mahdollisuutta. Tämä tarkoittaa sitä, että suurin osa ei-ensikertalaisille suunnatuista aloituspaikoista tulee säästää. Tämän yhtälön tuloksena ei synny yhtään aloituspaikkaa, jolla koulutustason nostotavoitteeseen päästään.
Vielä ei kuitenkaan tiedetä, minkälaisia toimenpiteitä ensikertalaisten aseman vahvistamiseksi esitetään. Osviittaa voivat antaa opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) hallitusneuvotteluihin toimittamat paperit, joissa ehdotetaan esimerkiksi muutoksia etuuksiin, opiskeluoikeuksien rajaamista, työvoimapoliittista harkintaa valintamenettelyyn ja toisen samantasoisen tutkinnon suorittavien rahoituskertoimen alentamista korkeakoulujen rahoitusmallissa. On kuitenkin selvää, että tarjolla on vain niukkuutta ja rajoituksia, eikä koulutukseen olla valmiita panostamaan aidosti.
SYL näkee, että ainut kestävä ja mahdollinen tapa nostaa koulutustasoa on lisätä aloituspaikkoja ja rahoittaa ne täysimääräisesti lisäämällä korkeakoulujen pysyvää perusrahoitusta. Kun yhteiskuntaa mylläsi 1900-luvun puolenvälin jälkeen rakennemuutos ja sen myötä pula osaavasta työvoimasta, vastauksena oli mittavat panostukset paitsi koulutukseen myös opiskelijoiden etuuksiin, asumiseen ja terveydenhuoltoon. Etuudet ja muut tukirakenteet mahdollistivat keskittymisen opintoihin, mikä toi työmarkkinoille suuren määrän korkeakoulutettuja työntekijöitä. Kokonaisuudessaan korkeakoulutuksen ekspansio mahdollisti kouluttautumisen aiempaa suuremmalle osalle kansasta ja ratkaisi monia yhteiskunnallisia haasteita.
Nyt tarvitsemme samanlaista ekspansion henkeä. Samalla on parannettava aloituspaikkojen ja hakijoiden kohtaantoa, sillä useammat sadat paikat jäävät vuosittain täyttämättä. Ei pidä myöskään unohtaa yliopiston sisäisten hakujen ja alojen välisten siirtymien kehittämistä, mikä pienentää toista tutkintoa tai opinto-oikeutta hakevien joukkoa yhteishauissa. Jatkuvan oppimisen tarjonnan kehittämistä ei pidä myöskään haudata, sillä se mahdollistaa pienenmpien opintokokonaisuuksien suorittamisen niille, jotka eivät kokonaista tutkintoa tarvitse.
