Yksi toisensa perään lukukausimaksujen kannattajat kertovat olevansa huolissaan koulutuksen periytyvyydestä ja sosiaaliluokkien välisen liikkuvuuden esteistä. Heti tämän jälkeen he tyypillisesti kertovat maksujen itse asiassa tasoittavan taustasta johtuvia eroja. Seuraavaksi yleensä tueksi esitetään lainajärjestelmä, jossa vain hyväpalkkaiseen ammattiin valmistuvat joutuisivat oikeastaan maksamaan itse.
Ajatusketjussa lukukausimaksujen oikeutuksena pidetään sitä, ettei niillä ole tilastollisesti merkitsevää vaikutusta sosiaaliseen liikkuvuuteen esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Irlannissa. Tässä sivuutetaan kuitenkin se, että köyhemmästä taustasta ponnistavalle potentiaaliselle opiskelijalle myös tilastollisesti pieneltä ja näennäiseltä vaikuttava este on usein se ratkaiseva.
Näiden taloustieteilijöiden mukaan siis lainanmaksulle asetettavan tulorajan ansiosta sen pitäisi näyttää opiskelijalle riskittömältä sijoitukselta: Jos jäät työttömäksi tai päädyt matalapalkkaiseen työhön, valtio kuittaa maksut puolestasi. Pidemmälle pohdittuna kuulostaa ihan hyvältä diililtä. Myös nykyistä opintolainaa voisi kuitenkin kuvailla jopa erittäin matalariskiseksi ja takaisinmaksuehdoiltaan armeliaaksi, mutta siitä huolimatta edelleen yli puolet opiskelijoista ei koskaan nosta sitä. Tutkimusten mukaan lainanottoa välttävät kaikkein eniten matalammasta sosioekonomisesta taustasta tulevat opiskelijat.
Olisi varmasti kätevää, jos opiskelija toimisi rationaalisen kuluttajan tavoin ja näkisi 18-vuotiaana sen, miten valmistumisen jälkeinen tulotaso vaikuttaa lainan ehtoihin. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kyseessä on psykologinen ilmiö. Lainahalukkuuteen vaikuttaa keskeisesti subjektiivinen käsitys omasta tulevasta tulotasosta. Tämä käsitys taas pohjaa usein perhetaustaan: Matalampaan tulotasoon tottunut arvioi myös oman taloudellisen menestyksensä vähemmän todennäköiseksi, jolloin velka tuntuu vähemmän houkuttelevalta.
Perheen tulotaso vaikuttaa luonnollisesti myös siihen, miten vanhemmat pystyvät tukemaan opiskelijaa. Usein lainalle vaihtoehtoinen tulonlähde onkin vanhempien tuki, mikäli siihen on mahdollisuus. Maltillisetkin lukukausimaksut kolminkertaistaisivat keskimääräisen opintolainan määrän nykyisestä, jolloin myös vanhempien tuella olisi entistä suurempi merkitys. Näin ollen hyvätuloisesta perheestä tuleva opiskelija ei luultavasti maksaisi opinnoistaan itse, vaan summa voitaisiin kuitata vanhempien kukkarosta.
Erityisen huomionarvoista on, että kaikkein vahvimmin periytyvät nimenomaan korkeapalkkaiset akateemiset ammatit: lääkäri, juristi, ekonomi ja niin edelleen. Näin ollen hyväpalkkaiseen asemaan valmistuva opiskelija on muita todennäköisemmin sellaisesta perheestä, jossa vanhemmat pystyvät tukemaan taloudellisesti. Suurimman maksajan asemaan jäisivät siis itseasiassa ne, jotka ponnistavat pienituloisemmasta taustasta korkeapalkkaiselle alalle. On siis hyvin vaikeaa nähdä, miten lukukausimaksuilla muka edistettäisiin sosiaalista liikkuvuutta.
Etlan ja kumppanien argumentit perustuvat tässäkin yksittäiseen tieteelliseen näyttöön ilman pidempää pohdintaa ja kontekstiin asettamista. Vaikka maksujärjestelmä ei vähennä sosiaalista liikkuvuutta yhdessä yhteiskunnassa, ei se vielä tarkoita, että vaikutus olisi samanlainen Suomessa. Vaikka eriarvoistumista tapahtuu jo ennen korkea-astetta, ei se ole peruste olla edistämättä tasa-arvoa myös siellä. Ja vaikka esteet sosiaaliselle liikkuvuudelle eivät olisi tilastollisesti merkittäviä, ei se tarkoita, etteikö esteitä opiskelijan näkökulmasta olisi.
Mikäli siis ollaan aidosti huolissaan koulutuksen periytyvyydestä, tulisi esteiden lisäämisen sijaan pyrkiä lisäämään koulutuksen saavutettavuutta. Jos taas huolena on koulutuksen tuottama palkkahyöty, ei kouluttautumisesta kannata rankaista vaan mielummin tarjota jokaiselle aito ja yhdenvertainen mahdollisuus saavuttaa potentiaalinsa.
Riina Lumme
SYL:n puheenjohtaja
