Pelastakaa sivistys, tuo uhanalainen reliikki!

“Sivistys on ikävä sana”, tokaisi ystäväni kun kerroin kirjoittavani aiheesta. “Siinä on vähän sellaista bättre folk -vibaa”, jatkaa toinen kaverini. Keskustelumme jatkui mielikuviin vanhoista, varakkaista ihmisistä jotka juovat konjakkia kirjahyllyjensä keskellä Ullanlinnassa.

Vaikka koulutuksen tiedetään periytyvän ja sosioekonomisen taustan vaikuttavan kokemukseen yliopistoyhteisöön kuulumisesta, haluaisin kuitenkin haastaa mielikuvaa sivistyksestä. Sen ei pitäisi olla jotain porvarillista, vaan kaikkien ulottuvissa oleva jaettu yhteiskuntaa turvaava arvo.

Haaveilin yliopistoon pääsystä jo nuorena. En ihan ymmärtänyt mitä kaikkea yliopisto-opiskelu tarkoittaa, mutta jokin aavistus uteliaisuuden tyydyttämisestä, vapaudesta ja kriittisyydestä kutkutti. Ensimmäistä kertaa saisi opiskella vain oman mielenkiinnon mukaan ja ottaa vapaan sivuaineoikeuden ansiosta kaikki maailman mielenkiintoisimmat kurssit kylkeen.

Ehkä se yliopistoarki ei ihan niin ruusuista ollutkaan, mutta yliopistoutopiani on usein myös välähdellyt opintojen lomassa. Olen päässyt väittelemään kansalaistottelemattomuudesta julkisoikeuden apulaisprofessorin kanssa (shoutout Pauli Rautiaiselle), pitämään juhlasalissa puhetta yliopistodemokratiasta tutkimushankkeen väliraportin julkistamistilaisuudessa (shoutout Hanna Kuusela et al) ja väittelemään ylimmän johdon kanssa yliopistolain 46 §:n tulkinnasta (shoutout Tampereen yliopistolle). Tällaisesta ei osaa fuksi välttämättä edes haaveilla. Tätäkö on olla osa tiedeyhteisöä?

Yliopistolain mukaan yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä. Ei siis elitismiä, ylimielisyyttä tai hienostelua, vaan yliopistojen kasvatustehtävän mukaista kriittistä ja aktiivista kansalaisuutta. Empatiaa, maailmanparannusta.

Sivistyneessä yhteiskunnassa ei horjuteta uskoa tieteeseen instituutiona, vaan ymmärretään tieteen kehittyvä luonne ja osataan käydä tieteellistä debattia väheksymättä tutkimusta tai sen tekijää. Se, että twitterissä nostetaan tikunnokkaan yksittäisiä tutkimuksia ja penätään sen tarpeellisuutta, edustaa mulle kaikkea sitä, mitä sivistys ei ole. Vapaa tiede ja tutkimus on ylpeyden, ei nälvimisen aiheita.

Sivistys on ennen kaikkea yhteiskunnallinen kysymys. Se on ihmisoikeuksien, solidaarisuuden ja demokratian mitta. Se on paljon syvemmällä ihmisissä kuin yksi valtion budjetti, vaikka valitettavasti tänä päivänä se ei taida ihan pitää paikkaansa.

Siinä missä aiemmin saattoi luennoitsija puhua tutkimuksestaan, kutsutaan nykyään yhä useammin työelämästä vierailijaluennoitsija kylään. Työelämärelevanssi ja yhteiskunnallinen tuottavuus tuntuu olevan kiilaamassa täysin ylätason keskustelun, kiperien kysymysten pohdinnan ja debatoinnin ohi. Eikä siinä välttämättä mitään pahaa ole, molemmilla on toki paikkansa, mutta perinteinen sivistysyliopiston ihanne tuntuu heikkenevän päivä päivältä. Enää ei tunnuta miettivän mitä tiede voi tarjota ihmiskunnalle, vaan mitä tutkintokoulutus voi tarjota alueen elinvoimaisuudelle, työelämälle tai erilaisille tilastoille. Koulutuksesta ja tieteestä on tullut väline, ei itseisarvo.

Mä toivon, ihan jo vakaan yhteiskunnan ja demokratiankin kannalta, että me alettaisiin kiinnittämään enemmän huomiota sivistyksen itseisarvoon. Ei vain yliopistoissa tai juhlapuheissa, vaan myös arjessa ja politiikassa. Se toisi vakautta ja lisää inhimillisyyttä kaiken vihapuheen, tiedevastaisuuden ja epävarmuuden keskelle.

 

Annika Nevanpää

Puheenjohtaja 

Kirjoitus on osa SYL:n ja Akavan kampanjaa, joka herättää keskustelua sivistyksen merkityksestä yhteiskunnalle ja ihmiselle itselleen. Lue lisää kampanjasta täällä: syl100.fi/sivistysrintama (aukeaa uuteen ikkunaan) 

Annika Nevanpää
Puheenjohtaja

Uusimmat julkaisut

Katso lisää
Syl contact us SYL LOGO
Kysymyksiä? Ota yhteyttä!
Olemme opiskelijaelämän asiantuntijat palveluksessasi. Vastaamme mielellämme kaikkiin opiskelijoihin ja korkeakoulutukseen liittyviin ajankohtaisiin kysymyksiin.