Hyvä liittokokous,

bästa förbundsmöte,

dear General Assembly.

Rakkaat ystävät.

Mun äitini asuu Keuruulla. Se on alle 10 000:n asukkaan muuttotappioinen kunta Keski-Suomessa.

Mun äiti on parhaita ihmisiä tässä maailmassa. Hän on omistanut elämänsä muiden palvelemiseen. Hänen epäitsekkyytensä on vailla vertaa.

Hän on asunut yksin kymmenen vuotta. Hän ei pääse käymään mun ikääntyvien isovanhempien luona Kätkänjoella ilman autoa. Hänellä on semmonen turvallinen ja fiksu, dieselillä käyvä farmari-Volvo, jolla hän ajaa kaikkialle.

Ja kun mä sanon kaikkialle, mä tarkotan todella kaikkialle. Hän ajaa kesät-talvet autolla 20 minuutin pyöräilymatkaa työn ja kodin välillä yksi läppäri matkustajana. Mä oon koittanut ehdottaa työmatkapyöräilyä, koska se tekis hänestä terveemmän ja onnellisemmankin. Mutta tuloksetta. Joku työpaikalla saattaa nimittäin tarvita autoa työpäivän aikana tavarakuljetuksiin. Nämä ovat toki erittäin poikkeuksellisia tilanteita ja ikinä ne eivät ole olleet niin kiireellisiä, että auton haku 20 minuutin matkan päästä olisi ollut liikaa. Kun hän tulee käymään mun luona Helsingissä, hän ei aja varttia Keuruun juna-asemalle, vaan autolla perille asti. Usein sitä tarvitaan, kun mukana on mulle tuotavaksi jotain raskasta, jonka olisin saanu myös postin kotiinkuljetuksena tarvittaessa.

Hän on tosiaan asunut yksin 10 vuotta. Sillon 10 vuotta sitten kun hän muutti Keuruulle, hän tottakai rakennutti Keurusselän rantaan niin suuren betonitalon kuin hänellä oli varaa. Hänen veljensä kokoontuivat auttamaan rakennustöissä. On sitten kaikille lapsille oma huone, kun tulevat käymään. Suurimman osan ajasta hän toki lämmittää neljäätoista huonetta, ja elää niistä viidessä.

Huomaatte varmaan, että hänen syynsä toimia näin eivät ole itsekkäät. Hän elää samassa järjestelmässä ja sosiaalisessa todellisuudessa kuin me kaikki muutkin. 

Siinä todellisuudessa kaikki rahat käytetään. Ja ne käytetään niin, että saadaan eniten jaettavaksi. Se on usein automatkoja ja betonitaloja junamatkojen ja taiteen sijaan. 

Miks mä puhun teille mun äidistä? Mä puhun mun äidistä, koska mä haluan puhua teille ilmastokriisistä. Mä haluan puhua ilmastokriisistä niin, että mun puhe ei oo todellisuudesta vieraantunutta. Mä haluan puhua siitä niin, että se ei oo jotain mitä ratkaistaan vaan Pariisissa tai jotain minkä aiheuttaa pahat pohatat norsunluutorneissaan. Ilmastokriisin aiheuttaa me kaikki ja samalla ei kukaan meistä. Ei pahuuttamme vaan tapojemme voimalla. Ilmastokriisiin pitää vastata ilman syyllistämistä. Siihen pitää vastata empatialla ja ymmärryksellä. Ja tulisella vihalla niitä järjestelmiä kohtaan, jotka ajaa hyväsydämiset ihmiset tuhoamaan meidän yhteistä tulevaisuutta.

Mun äitini kyllä tiedostaa, että ilmastotekoja tarvitaan. Mutta usein lähimmäisenrakkaus vie voiton. Mä koitin sanoa, että mä en tarvii omaa vierashuonetta. Mä koitin sanoa, että on ihan ok, jos se auto ei oo jatkuvasti työpaikalla kaikkien käytettävissä. Mun äitini olisi varmasti mukisematta poisvalinnut nämä asiat, jos nää olis kalliimpia ja muuta saisi samalla rahalla enemmän. Silloin siihen olisi ollut lupa. Mutta kaikki rahat käytetään niin, että saadaan eniten jaettavaksi. Mä toivon, että se eniten ois jotain muuta kuin betonitaloja ja vartin automatkoja. Että se olis yhteisiä elämyksiä. Tiedettä ja taidetta. Palveluita ja jakamistaloutta.

Ilmastokriisin seurauksista on tullut entistä kouriintuvampia. Tämä vuosi alkoi kuvilla Australiasta tulessa. Muistatteko vielä niitä? Se uhka ei oo mennyt mihinkään. Mittaushistorian viisi kuuminta vuotta tällä maapallolla ovat mahtuneet viimeisen viiden vuoden sisään. Viime vuonna tähän aikaan me katottiin kuvia Kaliforniasta tulessa. Viime vuonna tähän aikaan me katsottiin kuvista, kuinka Amazonin sademetsää poltettiin nopeammin kuin koskaan. Tämä kriisi ei ole kadonnut mihinkään, vaikka koronan takia me ollaan maaliskuun jälkeen pystytty näkemään kauas ja laajalle entistäkin huonommin. Koronakriisi ei oo pysäyttäny ilmastokriisiä. Se on pysäyttäny inhimillisen maailman. Ihmiset ei enää pysty kerääntymään ilmastolakkoihin vaatimaan toimia. Greta Thunberg on palannut kouluun.

Me ollaan nähty ja kuultu esipuhe siitä, mitä on tulossa. Välähdys siitä, millaista maailmaa me ollaan rakentamassa. Valtioita veden alla. Hylättyjä alueita. Aavikkoa siellä, missä ennen oli peltoja. Poliittista levottomuutta, josta syntyy uusia sotia. Epätoivoisia ihmisiä pakenemassa ja etsimässä turvaa kaukaa kotoaan.

Kaikki, rikkaat ja köyhät, vaikutusvaltaiset ja sorretut, tulee tuntemaan ilmastokriisin seuraukset. Meidän edessä on meidän aikamme suurin moraalinen kriisi. Vaikka kaikki maksaa jotain: Ne, jotka on kaikkein vähiten vastuussa tästä katastrofista, tulevat maksamaan kovimman hinnan.

Sillon sata vuotta sitten kun SYL perustettiin, kukaan ei puhunut ilmastokriisistä. Kun juhlittiin SYL:n 50-vuotisjuhlia, kukaan ei puhunut ilmastokriisistä. Mutta kaiken aikaa SYL on keränny vaikutusvaltaa. Meillä on takanamme valtava ylisukupolvinen ketju ihmisiä, jotka ovat kukin vuorollaan torjuneet sen hetken tulevaisuuden uhkia. Tällästä ketjua ja vaikutusvaltaa ei ole millään niillä järjestöillä, jotka on perustettu ilmastokriisin ratkaisemiseksi. Kun SYL sälyttää vastuun niille, se vertautuu siihen 60-vuotiaaseen kansanedustajaan, joka peukuttaa Twitterissä ilmastolakkoilijoita. Mutta heti nappia painettuaan unohtaa ilmaston ja menee korottamaan työeläkkeitä parlamenttiin.

Me ollaan todella etuoikeutettuja. Meillä on valtaa ja mahdollisuuksia muuttaa asioita. 

SYL:n linjapaperi alkaa sanoilla “Opiskelijat paremman huomisen puolesta”. Ei “Opiskelijoiden paremman huomisen puolesta”. Ei “Opiskelijoiden asialla” tai “Yliopisto-opiskelijoiden edunvalvoja”. SYL:n tehtävä ja vastuu on laajempi kuin meidän oma napamme.

SYL on jotain muuta. Jotain suurempaa. Me ollaan opiskelijat. Ja meissä on voimaa muuttaa maailmaa ja rakentaa parempaa huomista ei vaan meille itsellemme vaan kaikille. Tämä rooli meidän täytyy pitää mielessä.

Me voidaan sanojemme voimalla ja tekojemme kautta muuttaa tän maailman suuntaa. Me ollaan tänä vuonna SYLlissä etsitty omaa ääntämme ilmastokeskustelussa ja kartoitettu meidän oman toiminnan hiilijalanjälkeä. Mä toivon, että me jatketaan tällä tiellä. On totta, että tästä maasta löytyy parempia ilmastoasiantuntijoita kuin SYL. On totta, että on muita porukoita, jotka keskittyy puhtaasti ilmastokriisin ratkaisemiseen. Miksi SYL:n siis pitäis puuttua tähän? Miksi tän pitäis olla meidän homma? Miksi tää on meidän vastuulla?

Ensimmäiseksi. Ilmastokriisi on meidän ajan suurin sukupolvipoliittinen kysymys. Me halutaan varmistaa, että tulevilla sukupolvilla on elinkelpoinen planeetta ja sen mahdollistama vakaa yhteiskunta,  jossa rakentaa omaa tulevaisuutta. Meidän pitää osallistua keskusteluun ja vaikuttaa yhteiskuntaan niin, että myös tulevilla sukupolvilla on vähintään samanlaiset mahdollisuudet hyvinvointiin ja koulutukseen kuin meillä. Ilmastokriisi on keskeisimpiä uhkia tälle.

Toiseksi. Hämähäkkimieskin tietää, että suuri valta tuo mukanaan suuren vastuun. Meillä on liikaa valtaa, jotta me voitais väistää tätä vastuuta. Satavuotiaan ylioppilasliikkeen pitää ottaa oma roolinsa tässä kamppailussa.

Yksilöiden syyllistäminen järjestelmän ongelmista on hulluutta. Ei tää oo mun äidin syytä. Tai sun tai mun syytä. Kukaan menneistäkään sukupolvista ei oo tehny tätä pahuuttaan, vaan he on pelanneet niillä korteilla, jotka heille on jaettu. Olennaista on se, mitä me tehdään tänään ja huomenna. Meidän pitää suunnata meidän tarmo ja viha sitä järjestelmää kohtaan. Ja rakentaa parempaa järjestelmää. Rakentaa parempaa markkinataloutta, jossa ulkoisvaikutuksista maksetaan aina niiden oikea hinta.

Meidän pitää vaatia tekoja heiltä, jotka me ollaan äänestetty valtaan. Meidän pitää moittia, jos mitään ei tapahdu. Meidän pitää kiittää silloin kun tapahtuu. Se ei onnistu, jos me ei tarkkaan tiedetä, mitä me halutaan. Jos me ei tiedetä, mitä me halutaan, muuta kuin hiilineutraali Suomi 2030. Sillon meille tulee vaan yks kunnollinen tilaisuus arvioida. Kiittää tai moittia. Sillon vuonna 2030. Ja sillon on liian myöhästä. Meillä pitää olla näkemyksiä. Meidän pitää lähteä rohkeasti käymään keskustelua niistä keinoista ja ratkaisuista, joista voidaan päättää just nyt.

Me voidaan olla varmoja, että tulevat sukupolvet katsovat meitä tänään. Seuraavan vuosikymmenen aikana ilmastokriisi tulee ainoastaan pahenemaan ennen kuin se voi helpottua. Me ollaan ensimmäinen sukupolvi, joka näkee ilmastonmuutoksen vaikutukset. Ja viimeinen, joka voi tehdä sille jotain. Aloitetaan se työ tänään. Se työ kuuluu meille. Ei sille viiden vuoden päästä kokoontuvalle liittokokoukselle, joka on nähnyt entistä laajempia alueita tulessa tai veden alla. Vaan meille.

Te ootte täällä. Mä oon täällä. Me ollaan täällä, koska me välitetään. Ei vaan nykyhetkestä vaan ennen kaikkea tulevaisuudesta. Tässä on kyse ihmiskunnan tulevaisuudesta. Ja ei oo mitään porukkaa, jonka kanssa mieluummin kamppailen sen puolesta. 

Ilmastokeskustelu aiheuttaa usein toivottomuutta ja ahdistusta. Meillä on mahollisuus vain ja ainoastaan, jos me ei suostuta luovuttamaan. Yksi niistä vihollisista, joita vastaan me täällä taistellaan, on kyynisyys. Ajatus siitä, että me ei voida tehdä tälle mitään. 

Ei suostuta antamaan tilaa kyynisyydelle, epätoivolle ja välinpitämättömyydelle. Rakennetaan näiden kahden päivän aikana toivoa kestävämmästä tulevaisuudesta. Toivoa, joka syntyy meidän yhteisestä ponnistelusta paremman tulevaisuuden eteen. Pidetään kiinni toivosta, koska se on voimakkaampi kuin pimeinkään yö tai syvin epätoivo.

Mä lopetan mun puheeni liittarirunoon toivosta. Se tulee amerikasta, josta tuli myös hiljattain voimakas toivon välähdys. Sen on kirjoittanut amerikkalainen runoilija Emily Dickinson ja mä luen sen alkuperäiskielellä.

“Hope” is the thing with feathers –

That perches in the soul –

And sings the tune without the words –

And never stops – at all –

And sweetest – in the Gale – is heard –

And sore must be the storm –

That could abash the little Bird

That kept so many warm –

I’ve heard it in the chillest land –

And on the strangest Sea –

Yet – never – in Extremity,

It asked a crumb – of me.

Toivorikasta liittokokousta kaikille!

Puheenjohtaja Tapio Hautamäki piti puheen SYL:n liittokokouksessa 12.11.2020 poliittisen keskustelun avauspuheenvuorona.

———————————————————————————-

“Hope” is the thing with feathers – (314)

BY EMILY DICKINSON
https://www.poetryfoundation.org/poems/42889/hope-is-the-thing-with-feathers-314