Muistatko edellisen vuosituhannen viimeiset hetket? Kylmän sodan pölyt jaloistaan karistellut maailma otti silloin toiveikkaana vastaan uutta vuosituhatta. Globaali markkinatalous ja liberaalidemokratia näyttivät eurooppalaisin silmin väistämättömän voitokkailta resepteiltä. Suomi oli jättänyt taakseen historiallisen pahan laman ja valloitti maailmaa matkapuhelimillaan. Talous kasvoi, internet teki kaiken mahdolliseksi ja kansainvälinen yhteisö vannoi rauhanomaisuuden nimiin.
Vuosituhannen vaihteesta on kulunut kahdeksantoista vuotta. Vaikka se on kulunut nopeasti, on paljon tapahtunut. Ihmisten tulevaisuushorisontti on saanut varsin uudenlaisia merkityksiä. Kansainvälinen tilanne on kärjistynyt konflikteiksi ja sodiksi ja myös länsimaat ovat saaneet oppia elämään uudenlaisen terrorismin ja väkivallan varjossa. Vuoden 2008 globaalin finanssikriisin ja sitä seuranneen eurokriisin epäonnistunut jälkihoito ovat puolestaan kasvattaneet hedemällistä maaperää muukalaisvihamielisyydelle ja äärioikeiston nousulle. Moni asia on 2000-luvun maailmassa mennyt toki paremmaksikin.
Yksi tulevaisuushorisontin mullistaja on kuitenkin ylitse muiden. Mitä pidemmälle uutta vuosituhatta on ehditty, sitä selkeämmiksi ilmastonmuutoksen uhkakuvat ovat käyneet. Tietoisuus ilmastonmuutoksesta on kasvanut ja se on kivunnut uhkaskenaarioiden kärkipaikalle esimerkiksi johtavien talous– ja turvallisuusorganisaatioiden arvioissa. Nykyisin suurin osa eurooppalaisista pitää ilmastonmuutosta merkittävänä uhkana. Yhdysvaltalainen y-sukupolvi puolestaan kokee ilmastonmuutoksen aikamme suurimmaksi uhkaksi ja on valmis elämäntaparemonttiin ympäristön suojelemiseksi. Suomalaiset ovat varsin tietoisia ilmastonmuutoksen hillitsemisen tärkeydestä, mutta toimiminen sen puolesta jättää toivomisen varaa.
Ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen vaatii historiallisen nopeita ja laajoja toimia. Kaikki merkittävimmät toimet vaarallisen ilmastonmuutoksen estämiseksi on tehtävä viimeistään samassa ajassa, mikä on kulunut siitä, kun juhlimme uuden vuosituhannen vaihtumista. Toisin sanottuna nyt syntyvän lapsen ehtiessä 2030-luvulla täysi-ikäiseksi on yhteiskuntien täytynyt muuttua perustavanlaatuisesti. Millaisista muutoksista puhumme?
Science-lehdessä julkaistu tiekartta hiilidioksidipäästöjen nopeaksi nollaamiseksi tiivistää vaadittavat askelmerkit. 2030-luvun aikana teollistuneiden maiden (Suomi mukaan luettuna) energiajärjestelmän, liikenteen, asumisen ja teollisuuden on oltava hiilineutraaleja. Öljy on kadonnut energialähteenä ja polttomoottoriautot ovat poistuneet käytöstä. Kaikki lentoliikenne sekä betonin ja teräksen valmistus ovat hiilineutraaleja. Maailman energiamarkkinoita hallitsevat fossiilisten polttoaineiden sijaan täysin uuden sukupolven vähähiiliset energiaratkaisut. Samaan aikaan on lisätty rajusti maapallon luontaista kykyä sitoa hiiltä eli kasvatettu metsien hiilinieluja ja vähennetty maataloudesta aiheutuvia päästöjä. Käytössä on myös vähintään kymmeniä tai satojatuhansia toistaiseksi vasta kokeiluasteella olevia hiilentalteenotto- ja varastointiyksiköitä, jotka imevät tonneittain hiiltä ilmakehästä. Vain tämän kaltaisilla toimilla maailma voi saavuttaa nettonollapäästöt vuonna 2050, mikä luo edellytykset ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi tavoiteltuun alle kahteen asteeseen.
Tietoisuus ilmastonmuutoksen pahimmista uhkakuvista yhdistettynä valtavaan yhteiskuntien muuttamisurakkaan saattaa tuottaa epätoivoa, ahdistusta tai apatiaa. Kuitenkin vain oikea tilannekuva ilmastonmuutoksesta ja sen pysäyttämiseen vaadittavista toimista voi toimia riittävän motivaation, ratkaisukeskeisyyden ja toivon perustana.
Teollinen sivilisaatio on kyennyt tuottamaan ennen näkemätöntä vaurautta. Historiallinen paradoksi on, että fossiilienergialla ruokitut yhteiskunnat ovat osoittautuneet perin juurin kestämättömiksi. Yksinkertaisesti ilmaistuna: fossiilitaloudesta aiheutuvat kasvihuonepäästöt uhkaavat itse teollisen sivilisaation olemassa oloa. Olemme perineet aikaisemmilta sukupolvilta energiajärjestelmän, infrastruktuurin ja elämäntottumukset, jotka on nyt uudistettava historiallisen nopeasti. Tunnettu sanonta ”menneiden sukupolvien teot painavat vuorenraskaina tulevien sukupolvien hartioilla” saa ilmastonmuutoksen aikakaudella syvimmän merkityksensä.
Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen varautumiseksi yhteiskuntien on toteutettava historiallinen ekologinen jälleenrakennus. Sitä voi verrata toista maailmansotaa seuranneeseen jälleenrakennukseen. Silloinen suomalainen sodan jälkeinen sukupolvi asutti siirtolaiset, maksoi sotakorvaukset ja innovoi historiallisen toimivan yhteiskunnallisen projektin, sosiaalisten oikeuksien laajentumiseen perustuneen hyvinvointivaltion. Kolikon toisena puolena toki oli, että kehitys perustui jatkuvalle energiankulutuksen, päästöjen ja resurssienkäytön kasvulle.
Ekologinen jälleenrakennus tarkoittaa merkittäviä infrastruktuurimuutoksia esimerkiksi energiajärjestelmässä, asumisessa, liikkumisessa ja ruoantuotannossa. Nämä puolestaan synnyttävät valtavasti uutta työtä ja osaamistarvetta. Kun fossiilisten polttoaineiden energiasyöte katoaa maailmantalouden ja yhteiskuntien käytöstä, ja jos uusituvat energialähteet eivät kykene täyttämään tätä aukkoa vaaditussa aikataulussa, on yhteiskuntien opittava tulemaan toimeen myös reilusti vähemmällä energiankulutuksella.
Ekologinen jälleenrakennus tarkoittaa siis myös valtaisaa kulttuurista muutosta. On opittava työskentelemään, asumaan, liikkumaan ja syömään vähäisemmän energiankulutuksen ja niukkenevien resurssien maailmassa. Muutoksien nopeus ja laajuus ovat myös niin vaativa, että niitä ei toteuteta pelkästään markkinaratkaisuilla, vaan yhteiskuntia on ohjattava määrätietoisesti vähäpäästöiselle polulle. Valtion aktiivinen ja rohkea toiminta on fossiilitaloudesta irrottautumisen perusedellytys.
Kenenkään ei tarvitse tulevina vuosina palata metsäpirttiin – ellei tietysti itse halua. Ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi ei tarkoita, että nykyisten sukupolvien tulevaisuuden tarvitsisi olla menneisyyttä synkempi. Päinvastoin, uuden osaamisen ja työtehtävien maailmassa ihmiset pysähtyvät todennäköisesti yhä useammin kysymään aidosti tärkeitä kysymyksiä. Millaisen koulutuksen ja osaamisen haluan hankkia, jotta voin elää kestävästi? Millaista työtä haluan tehdä, jotta voin omalta osaltani edistää kokonaisvaltaista ekologista jälleenrakennusta? Ilmastonmuutoksen ratkaisevan sukupolven ihmiset siis kysyvät, rakennammeko toimillamme sellaista tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa voimme elää hyvää elämää ympäristön kantokyvyn rajoissa.
Tero Toivanen
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja itsenäisessä BIOS-tutkimusyksikössä
