Unelmilla muutetaan maailmaa

Puheenjohtaja Sanni Lehtisen puhe liittokokouksessa 2019

Kiitos puheenjohtaja. Arvoisa liittokokous, ärade förbundsmöte, dear General Assembly,

Mitä sinä pelkäät?

Multa kysytään usein, pelottaako mua puhua suurille ihmismäärille, tavata maan kärkipoliitikkoja tai näkyä mediassa opiskelijoiden asialla. On totta, että mua vähän jännitti mennä tämän vuoden tammikuussa kolmantena työpäivänäni puhumaan samaan tilaisuuteen entisen presidentin kanssa. On totta, etten vielä pari vuotta sitten ajatellut, että ministereiden kanssa minglailu olisi arkipäiväinen työtehtävä. On totta, että kesällä hieman stressasi, kun kaikki valtakunnan mediat halusivat kommentteja siihen, että mitä se opiskelijoiden oikeus lepoon ja lomaan nyt sitten tarkoitti. 

Tuohon kysymykseen vastaan silti ei. Mua ei ole pelottanut olla esillä, puhua opiskelijoiden äänellä, koska mulla on ollut koko ylioppilasliike mun tukena. Tässä liikkeessä on valtavasti osaamista ja asiantuntemusta, kunnianhimoa ja paloa tehdä maailmasta parempi paikka. Voimaa olla yhdessä enemmän. Sen keskellä minä olen kasvanut. Siihen on turvallista nojata.

Sen sijaan pelottavin paikka, jossa olen viimeisen vuoden sisään ollut, on mun oma pää. On ahdistavaa pelätä jotain, mitä ei pysty konkreettisesti hahmottamaan. Kun pelko ei kohdistukaan enää korkeisiin paikkoihin tai lentämiseen, ei voikaan samalla tavoin päättää, heittääkö itsensä sen keskelle. Siinä missä korkeanpaikankammoa olen käsitellyt kiipeilemällä katoille katsomaan maisemia ja lentopelkoa torjunut tilastollisilla faktoilla ja viinilasillisella ennen koneeseen nousua, omien ajatusten pelkäämisen käsittely onkin astetta vaikeampaa.

Korostan, että tämä ei ole sankaritarina. Tämä on vain pala mun tarinaa, keskeneräistä sellaista. Jokaisella on omansa, eikä yksikään ole toista arvokkaampi tai toisaalta toista vähäpätöisempi. 

Se, mikä näyttää upealta ulospäin, ei kerro vielä mitään siitä, miltä toisesta tuntuu. Minä olen viimeisen parin viikon sisään muuttanut uuteen asuntoon ihanan ihmisen kanssa, saanut kutsun Linnan juhliin ja kuullut useammasta suusta, miten hyvin olen tämän vuoden vetänyt. Olen iloinnut ystävieni hyvistä uutisista ja saanut seurata, miten siskoni vauva oppii päivittäin uusia asioita. Mulla on paperilla kaikki paremmin kuin hyvin.

Viimeisen parin viikon sisään olen kuitenkin itkenyt lähes jokaisena päivänä, tuntenut itseni yksinäiseksi ja ylimääräiseksi, murehtinut tyhjältä tuntuvaa tulevaisuutta. Katsonut peiliin, josta takaisin on katsonut lähinnä epätoivoa.

Kerron tämän siksi, että mielenterveyden oireilu ei aina näytä siltä, ettei jaksa mitään. Joskus se voi näyttää siltä, että johtaa Suomen ylioppilaskuntien liittoa ja tekee sen helvetin hyvin, on upeiden ihmisten ympäröimä ja monella mittarilla ihan hyvässä pisteessä elämässään – ja käy silti joka ikinen päivä itsensä kanssa keskustelun siitä, onko ihmisenä kuitenkaan millään tapaa arvokas. Tuntuuko mikään oikeasti miltään, elääkö vain velvollisuudentunnosta. Mielen oireilu ei aina tarkoita työkyvyttömyyttä tai opiskelukyvyn heikkenemistä. Eikä se kaikesta synkkyydestä huolimatta välttämättä syrjäytä yhteiskunnasta, onneksi. 

 

Jotta mielenterveyden oireilu ei johtaisi yhteiskunnan ulkopuolelle putoamiseen kenenkään kohdalla, on päättäjien aika ottaa opiskelijoiden mielenterveystilanne tosissaan. On hälyttävää, että kolmasosa korkeakouluopiskelijoista oireilee. Ylikuormittuminen ei saa olla uusi normi, joka mukisematta hyväksytään. Ei voi olla niin, että huolien takia valvominen nyt on vain asia, joka opiskeluaikaan erottamattomasti kuuluu. Kenenkään ei koskaan pidä ajatella, että pahasta olosta pitäisi kärsiä siksi, että joku joskus ajatteli, että kyllä kurjuus nyt vain kuuluu tähän elämänvaiheeseen.

Fakta on se, että elämä tapahtuu myös opiskelun aikana. Opiskelijallakin on oikeus voida hyvin. On hienoa, että avuntarve peruskouluissa ja toisella asteella on huomioitu valtion tasolla, mutta se ei kuitenkaan riitä. Alemmilla koulutusasteilla tehtävät toimet eivät vaikuta enää tämän päivän korkeakouluopiskelijoihin. Tarvitsemme lisää opintopsykologeja ja keinoja, joilla tarttua opiskelijoista kiinni ennen putoamista. Riittävästi resursoituja ja laadukkaita palveluita, joihin on sekä matala kynnys että lyhyet jonot. Tukea palaamiseen, jos opinnoista on jo ehditty pudota.

Jotta yhä uudet sukupolvet eivät päädy uupumuksen partaalle, meidän on syytä tarkastella koko yhteiskuntaamme kriittisesti. Miksi kaikkialle pitää olla niin kovin kiire? Miksi pitäisi valmistua tavoiteajassa, löytää välittömästi mielekäs (vakituinen) työ, ostaa unelmien ensiasunto, saada lapsia ja tehdä tämä kaikki mielellään ennen kolmeakymmentä? Miksi tämä polku nähdään ainoana oikeana vaihtoehtona ja siltä poikkeamista täytyy perustella? Miksi painostamme valitsemaan kerralla oikein tai vähintään luomme illuusion, että niin on kunnollista? Miksi tässä järjestelmässä elävinä ihmettelemme, kun yhä nuoremmat ahdistuvat? 

Elämä on moniulotteista, suunnitelmat muuttuvat, tulevaisuus on aina jossain määrin epävarma. Yhteiskunnan pitäisi olla sellainen, jossa yksilö voi luottaa siihen, ettei yksi ratkaisu sulje kaikkia muita ovia ja että jos epäonnistuu, joku tai jokin ottaa kyllä kiinni.

 

Hyvinvointiin vaikuttaa olennaisesti myös se, millaisessa ympäristössä elämme. Meillä kaikilla on oikeus olla sellaisia kuin olemme ja velvollisuus pitää huolta, että erilaiset ihmiset tuntevat olonsa tervetulleiksi. Tämän yhteiskunnan pitäisi olla turvallinen tila aivan jokaiselle sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, omista ominaisuuksista, taustasta, elämäntilanteesta tai mistä tahansa muustakaan piirteestä riippumatta. Kehityksen suunta on monella tapaa oikea, mutta muutos on kesken. Matkaa maailmaan, jossa jokainen saa rauhassa olla kuka on ja rakastaa ketä haluaa, on vielä reippaasti. Feminismiä tarvitaan, myös tässä maassa.

Meistä jokainen voi toimia yhdenvertaisemman yhteiskunnan saavuttamisen puolesta tässä ja nyt, täällä ja tänään. Aloitetaan sillä, ettei oleteta toisistamme mitään, vaan suhtaudutaan kaikkiin kohtaamisiin avoimin mielin, toisiamme kategorisoimatta. Annetaan tilaa ja varmistetaan, että myös hiljaisemmat äänet kuuluvat. Kunnioitetaan toistemme rajoja. Tämäkin liittokokous on kaikenlaisesta häirinnästä ja syrjinnästä vapaa tapahtuma. Minkäänlaista epäasiallista käytöstä ei hyväksytä. Jokaisella on oikeus tuntea olonsa turvalliseksi.

Odotan meiltä moniäänistä keskustelua, eriäviä kantoja ja erilaisia ajatuksia. Odotan myös, että jokainen osaa esittää argumenttinsa arvostavasti, henkilökohtaisuuksiin menemättä ja kunnioittavaa kieltä käyttäen. Me ansaitsemme parempaa yhteiskunnallista keskustelukulttuuria trollauksen, ilkeilyn ja vihapuheen sijasta. Haluan nähdä ylioppilasliikkeen, joka osaa olla erimielinen, mutta tehdä sen rakentavasti. Me voimme johtaa esimerkillä, sillä se on usein tehokkainta. Sitä esimerkkiä kaivataan niin sosiaalisen kuin perinteisen median puolella.

 

Kuinka moni teistä seurasi uutisia heinäkuussa? Kuinka moni huomasi, että SYL julkaisi heinäkuun ensimmäinen päivä kannanoton otsikolla Miksi opiskelijoilla ei ole oikeutta lepoon ja lomaan? Kuinka moni on sitä mieltä, että tuon kannanoton jälkeen käyty keskustelu oli kokonaisuudessaan hyvää ja asiallista?

Moneksi on opiskelijoita ennenkin kutsuttu, mutta ennen noita heinäkuisia päiviä ei laiskanpulskea syöttöporsas kuulunut listalle. Kun opiskelijoiden toimeentuloa katsoo, eivät tuon kannanoton jälkimainingeissa yhä luovempia muotoja saaneet nimitykset kuitenkaan seiso kovin vahvalla pohjalla. Vaikka yleisellä asumistuella saisikin maksettua suurimman osan vuokrasta, ei 250 euron opintorahalla elä missään päin tätä maata. Houkuttelevina vaihtoehtoina meille tarjotaankin siis velkaantumista välttämättömien elinkustannusten kattamiseksi tai työssäkäyntiä jo valmiiksi täysipäiväisen opiskelun kylkeen. On selvää, että tämä yhtälö ei kaikille toimi.

Odotan aikaa, jolloin opiskelijoiden oikeus riittävään toimeentuloon on vihdoin nostettu yhdenvertaiseen asemaan muiden väestöryhmien kanssa. Työtä riittää, jotta opiskelijat saadaan mukaan sosiaaliturvan kokonaisuudistukseen. Muutos ei kuitenkaan todennäköisesti tapahdu sormia napsauttamalla huomenna, ensi vuonna tai edes tällä vaalikaudella. Ennen sitä ehtii valmistua useampi opiskelijasukupolvi. Sitä odotellessa on myös nykyisen opintotukijärjestelmän mahdollistettava ihmisarvoinen elämä. Opintorahan tuntuvaa tasokorotusta luvattiin lähes jokaisen nykyisen hallituspuolueen suulla, mutta lupaukset jäivät vappusatasen varjoon. Se oli suuri pettymys, mutta ei estä meitä vaatimasta parempaa. Ylioppilasliikkeen on jatkossakin uskallettava unelmoida isosti.

 

Sillä minä haluan maailman, jossa jokainen voi unelmoida. Sitähän opiskelukin lopulta on: unelmien saavuttamista ja uusien haaveiden muodostamista. Mahdollisuus kasvaa ja kehittyä, nähdä maailma useammasta kulmasta kuin aiemmin. Rikkoa rajoja, rakentaa siltoja.

Maailman muuttaminen rakentuu toivosta.

Siksi kysynkin,

rakas ylioppilasliike, mitä sinä toivot?

Mikä toi sinut tänne? Mikä vie sinut täältä eteenpäin? Mitä se tarkoittaa kaikille ja kaikelle ympärilläsi?

Viisitoista vuotta nuorempi Sanni Lehtinen toivoi joskus tekevänsä jotain niin isoa, että päätyisi historiankirjojen sivuille. Se tyttö toivoi kokevansa fiiliksen, minkä ajatteli festareiden päälavoilla esiintyvillä artisteilla olevan. Kärsin vauhtisokeudesta: kovassa vauhdissa ei usein näe, kuinka pitkälle on tullut. Mutta mun festarilava on täällä, mun nimi on useammassa printissä kuin jaksan laskea. Se, mitä tämä liike tekee yhdessä, jää historiankirjoihin. Se viisitoista vuotta nuorempi lapsi olisi musta varmaan aika ylpeä.

Tämän marraskuisen aamupäivän Sanni Lehtinen toivoo edelleen samoja asioita kuin se nuorempi versiokin. Niitä unelmia ei ole käytetty loppuun. Mutta ylioppilasliike on tuonut mulle myös uusia toiveita, täysin erilaisia kuin osasin ajatella. Edellisten lisäksi osaan nykyään toivoa myös sitä, että historiankirjojen lisäksi päätyisinkin päiväkirjojen sivuille, olisin osa jonkun ajatuksia päivän päätteeksi. Festarilavojen ohella haluaisin löytää itseni ihan tavallisista olohuoneisista ja aurinkoisilta mökkilaitureilta, ystävien keskeltä. Toivon viihtyväni sen ihmisen kanssa, jonka vieressä minun on loppuelämäni nukuttava – oman itseni.

Minä toivon, että te löydätte tästä liikkeestä samankaltaisia kokemuksia. Toivon, että saatte merkityksellisyyden tunteita, tunnette voiman, jota tämä liike pursuaa. Löydätte lämmön. Inspiroidutte, onnistutte. Ylitätte itsenne, olette rohkeita. Ennen kaikkea toivon, että uskallatte unelmoida. Koska unelmilla muutetaan maailmaa.

Vaikuttavaa, vastuullista ja välittävää liittokokousta kaikille, kiitos!

 

Sanni Lehtinen

puheenjohtaja