Keväällä korona laittoi perinteiset Wappumenot jäihin Lappeenrannassa. Siitä huolimatta ei ollut kysymystäkään, etteikö teekkari- ja kylterilakkeja painettaisi päähän. Lakit löysivät tiensä käyttöön myös syyslukukauden ensimmäisistä päivistä lähtien.
Kun meille kerrottiin, että nyt ei sovi nähdä porukalla, meillä opiskelijat pistivät pystyyn kahden kampuksen laajuisen Discord-alustan, jonne olivat tervetulleita kaikki Lahdessa ja Lappeenrannassa opiskelevat alaan katsomatta.
Ja kun perinteisiä lakinlaskijaisia, eli syyskuun viimeistä päivää, jolloin lakkia saa käyttää ennen talvilepoa, ei voitukaan järjestää perinteisellä seremonialla, me järjestimme uudet laskinlaskijaiset ulkona ja osallistuimme valtakunnalliseen teekkarilakkipäivään myös kylterilakeilla.
Koronavuosi on synnyttänyt valtavasti huolta opiskelijoiden hyvinvoinnista. Miten käy jaksamisen, mielenterveyden, opintojen, toimeentulon, valmistumisen? Näistä asioista ollaan ihan syystäkin huolissaan, sillä onhan edelleen jylläävä tilanne oikeastaan aika absurdi. Miten tähän olisi muka voinut varautua? Ja ihan oikeasti – miten tässä pärjää?
Eikä tässä yksin pärjääkään. Suomessa tuntuu olevan vahvana sellainen pärjääjäkulttuuri, että ei viitsitä pyytää apua, vaan mieluummin pärjätään itse vaikka vähän irvistellen. Samaan aikaan tietysti autetaan muita parhaamme mukaan, joskus jopa oman hyvinvointimme kustannuksella. Milloin me ymmärrämme, että ei täällä tarvitse pärjätä yksin? Milloin ymmärrämme, että mikään asia ei ole turhan pieni, vähäpätöinen eikä vaivalloinen pyytää apua toiselta?
Siihen lääkkeeksi me tarvitsemme yhteisön, johon kuulua. Yhteisön, jossa saa olla ihan omana itsenään, ja kertoa, miten paljon maailman tilanne ahdistaa, ja miten ei nyt vaan jaksaisi. Sellaisen, jossa jokainen vuorollaan kannattelee ja saa jäädä kannateltavaksi. Sellaisen, jossa kanssaopiskelijat seisovat yhdessä tukien toisiaan. Sellaisen, kuin Skinnarilan yhteisö.
Meillä Lappeenrannassa teekkarius, kylteriys ja AMK:laisuus yhdistyvät hienosti. Yhteisöön kuuluvat kaikki alaan, aatteeseen tai lempiruokaan katsomatta, ja jokainen on tervetullut mukaan eteläkarjalaisella letkeydellä. Samaan aikaan yhteisössä ei ole tuntemattomia, vaan mahdollisia uusia tuttavuuksia, ja asenne on enemmän tekemisen kuin pohtimisen puolella teekkarimaiseen tapaan. Meillä kavereita ei jätetty etäyhteyksien päähän, vaan sen sijaan me teekkarit, kylterit ja AMK-opiskelijat yhdessä totesimme, että yhteenkuuluvuuden tunne ja koko yhteisön merkitys on kasvanut etäilyn aikana. Ja siihen me olemme myös panostaneet.
Toki, meidänkään yhteisö ei ole täydellinen, mutta toivon, että tänä oikeasti haastavana aikana opiskelijat vetäisivät enemmän yhtä köyttä alaan katsomatta. Toivon myös, että jokaisella opiskelijalla on joku yhteisö, johon kuulua. Pieni tai iso, kaukana tai lähellä. Sillä yhteisöllisyyttä meidän kaikkien tulee vaalia ja kehittää yhteisen hyvinvoinnin takia, opiskelimme sitten missä tahansa.
Meerimaria Ketokulta
LUT-yliopiston kauppatieteilijä ja LTKY:n hallituksen jäsen
Julkaisemme syksyn aikana kirjoituksia koronan vaikutuksista opiskelijan arkeen.
