Olemme tässä viimeisen vuoden päivän pohtineet SYL:ssa sukupolvipolitiikkaa hyvinkin aktiivisesti. Ei sillä, sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus on ollut aina SYL:n edunvalvonnassa mukana, mutta tänä vuonna olemme tarkastelleet termiä toimintaamme ja politiikkaa läpileikkaavana teemana. Mitä tarkoittaa se, että yhteiskunta ja ympäristö tulee jättää tuleville sukupolville paremmassa kunnossa kuin me olemme sen saaneet? Mitä se vaatii? Minkä verran eläkemaksuja on liikaa? Mitkä helvetin synnytystalkoot?
Asia on selkeästi alkanut kiinnostaa yhä enemmän ja monimuotoisemmin myös mediassa. Edellisten eduskuntavaalien alla ylisukupolvisuuden teemaa tunnuttiin käsiteltävän vain kestävyysvajeen näkökulmasta: emme voi jättää kestämätöntä velkataakkaa. On tehtävä vaikeita päätöksiä. Leikkaukset sattuvat kaikkia.
Vaan sattuvatko? Olin pari viikkoa sitten Telan järjestämässä sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta käsittelevässä seminaarissa, jonka tarkoituksena oli “törmäyttää” nuoriso- ja opiskelijajärjestöjä eläkejärjestöjen kanssa. Ryhmätöissä pohdimme järjestöille yhteisiä teemoja ja tapoja, joilla sukupolvien välistä jännitettä voisi järjestöjen toimesta purkaa.
Istuin ryhmätyötilassa ja kuuntelin eläkejärjestöjen edustajien puheenvuoroja. Aktiiviset, tuoreet eläkeläiset ovat parhaita mahdollisia kuntalaisia, maksavat paljon veroja ja osallistuvat järjestötoimintaan. Eläkeläiset tuottavat yhteiskuntaan hyötyä vuosittain jopa 500 miljoonan euron edestä tarjotessaan lastenhoitoapua lapsilleen ja muille läheisilleen. Suurin osa eläkeläisistä pitää myös eläkejärjestelmän kestävyyttä tärkeänä kysymyksenä ja harva järjestö suostui tukemaan Kimmo Kiljusen taannoista indeksialoitetta.
Huomasin hyvin nopeasti, että olemme tulleet seminaariin puhumaan aikalailla erilaisista asioista. Jonkin aikaa mukavasti yhteisiä teemoja pyöritelleenä uskaltauduin kysymään: mites tämä valtiontalouden nollasummapeli?
Tosiasia on, että mikään ennuste tai mittari ei osoita Suomen olevan pysyvän, tasaisen talouskasvun tiellä. Tosiasia on myös se, että eläkemenot kasvavat Suomessa huomattavaa vauhtia ja muutaman vuoden sisällä sosiaali- ja terveydenhuollon menot käyvät samanlaiselle laukalle.
Viimeisen 10 vuoden aikana kolmasosa julkisten menojen kasvusta on mennyt pelkästään kasvaviin eläkemenoihin. Menopaine eläke- ja sote-puolella kasvaa kasvamistaan, mutta valtiontalouden tulovirrat eivät paisu samaa tahtia. Kyse on siis siitä, että lähitulevaisuudessa joudumme allokoimaan yhä enemmän rahaa sosiaali- ja terveydenhuoltoon nykyisen menokehyksen sisällä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että rahat kasvavien sosiaali- ja terveydenhuollon menojen kattamiseksi on löydettävä leikkaamalla jostain muualta valtion menoista. Tällaisessa tilanteessa opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonala on yhtenä valtiontalouden suurimpana menoluokkana hyvin haavoittuvaisessa asemassa.
Ikääntyvä väestö ansaitsee riittävän ja laadukkaan sosiaali- ja terveydenhuollon sekä eläkkeet. Samalla tavalla nuoret sukupolvet ja lapsiperheet ansaitsevat laadukkaan koulutusjärjestelmän, kohtuullisen verotuksen sekä lupauksen riittävästä eläkkeestä vanhuuden päivinään. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että yhteiskunnan vanhemmille ikäpolville tekemä hoiva- ja elintasolupaus toteutetaan nuorempien sukupolvien kustannuksella. Voin olla tästä myös väärässä. Haluaisin todellakin olla.
Helsingin Sanomien Kaius Niemi kysyi HS:n ja Aalto EE:n taloudenpuolustuskurssilla oivallisesti paneelissa istuvilta poliitikoilta: mitä puolueet aikovat tehdä sille, että jo vuosia 30-vuotiaiden keskiansiot ovat olleet eläkeläisten keski-ansioita merkittävästi pienemmät? Miten puolueet aikovat tarttua ylisukupolvisuuden haasteisiin ja ryhtyä toimiin, mitkä ei välttämättä edistä suurimman ja aktiivisimman äänestäjäkunnan, eläkeläisten, etua yhteiskunnassa?
Vastaukseksi panelistit tarjosivat suoraan sanotusti tyhjänpäiväistä lätinää. Kaikki olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta pitäisi pystyä puhumaan nykyistä avoimemmin ja rohkeammin.
Minä pelkään, että ne rohkeat puheetkin tulevat liian myöhään, kun nyt tarvittaisiin jo tekoja.
SYL:n sosiaalipolitiikan asiantuntija Silja Silvasti