Suunnilleen puolivälissä lukio-opintoja päätin, että yksi elämän keskeisimmistä päämääristä on sivistyminen. Minua puoleensa vetävä mielikuva sivistyksestä oli 17-vuotiaassa mielessäni vielä varsin pinnallinen. Sivistys tarkoitti minulle lähinnä yliopistoa, tietoa yhteiskunnasta ja jotain epämääräistä käsitystä ymmärtämisestä. Panostin sivistymisen ihanne takaraivossa ylioppilaskokeisiin, luin välivuoden jälkeen täysillä oikeustieteellisen pääsykokeisiin ja sain opiskelupaikan.
Ensimmäinen syksy yliopisto-opiskelijana mullisti käsitykseni itsestäni ja maailmasta. Olin kyllä kuullut että koulutus periytyy. En ollut kuitenkaan ajatellut asiaa sen kummemmin ennen kuin yliopisto-opinnot alkoivat, ja minut valtasi ensimmäisestä päivästä alkaen vahva tunne siitä, että olin tullut paikkaan, jossa minun ei pitäisi olla. En ollut koskaan aiemmin ollut niin tietoinen siitä, ettei kumpikaan vanhemmistani ole korkeakoulutettu. Pääsykoetulokset ja laudaturit ylioppilastodistuksessa tuntuivat muuttuvan merkityksettömiksi ja sattumalta saavutetuiksi. Sivistysihanteeni vaikutti yhtäkkiä olevan todella kaukana, ja aiempi itsevarmuuteni sen saavuttamisen suhteen tuntui naurettavalta.
Olen myöhemmin miettinyt, kuinka suurelta osin alun järkytys johtui elämäntilanteen muutoksen aiheuttamasta epävarmuudesta, ja kuinka suurelta osin todellisista asioista. Vaikka ensimmäiselläkin on luultavasti roolinsa, kertoo vastaavien kokemusten yleisyys luokkayhteiskunnan olemassaolosta. Kun opintovuosia oli takana useampi, opin tunnistamaan, etten ollut kokemuksineni yksin. Silmäni avautuivat opiskelijoiden moninaisuudelle, ja sitä edesauttoivat poikkitieteelliset yhteisöt.
Se ei kuitenkaan poistanut sitä, että ensimmäisenä vuonna voimakas erilaisuuden ja vierauden kokemus saivat opintoni katkeamaan puoleksi vuodeksi. Eikä sitä, että oikeustieteessä koulutuksen periytyvyys on keskimääräistä voimakkaampaa.
Minut vei yliopistoon halu sivistyä. Tutkimusten mukaan koulumenestys, lukemisharrastus ja keskiluokkaiset ystävät ohjaavat ei-korkeakoulutetusta taustasta tulevat nuoret korkeakoulutuksen pariin. Kaikki kolme täyttyvät kohdallani. Pääsin melko sujuvasti ja taustaani edes ajattelematta yliopiston porteista sisään, kunnes matkani pysähtyi kuin seinään. Mikä yliopistossa on sellaista, joka saa vastaavasta taustasta tulevan harkitsemaan vakavasti täyskäännöstä ja kokemaan, ettei sivistys kuulu minulle?
Vastauksia voi hakea ohjauksen määrästä, tuutoreiden koulutuksista, ainejärjestön toimintatavoista ja tapahtumakonsepteista sekä siitä, miten koulutuksesta puhutaan. Esimerkiksi akateeminen vapaus on varsin erilainen mahdollisuus niille, jotka tietävät mitä ovat tulleet tekemään, kuin niille, joille yliopisto on täysin vieras ympäristö. Asiaan voi vaikuttaa myös se, millaiset ihmiset saavat näkyvyyttä yliopiston viestinnässä, keille puheenvuoroja annetaan ja millaista taustaa opettajat vaikuttavat edustavan. Kaveripiirin valikoitumisella ja sattumanvaraisilla kokemuksillakin on varmasti roolinsa. Minulla ei ole selkeää vastausta siihen, mikä omalla kohdallani kokemukseen johti.
Sen kuitenkin tiedän, että yliopisto-opintojen aikana käsitykseni sivistyksestä on muuttunut. Tietomäärän ylikorostamisen tilalle ovat tulleet kriittisen ajattelun, avoimuuden ja omien oletusten ymmärtämisen ihanteita. Samalla olen oppinut tarkastelemaan monia asioita, myös omia lähtökohtiani ja asemaani, objektiivisemmin. Koulutus on kehittänyt ajatteluani, ja sitä kautta vähentänyt tunnetta huonommuudesta ja siitä, että en kuulu yliopistoon tai opiskelijayhteisöön. Taustani on nykyään helpompaa nähdä ajattelua rikastavana eikä rajoittavana asiana.
Tunne on silti edelleen olemassa. Se ei ole kuitenkaan hallitseva, sillä sen seurana on myös patteri tunnetta vastaan kilpailevia argumentteja, jotka ovat syntyneet koulutuksen ansiosta.
Camilla Saarinen
Hallituksen jäsen