Ihmiset hakevat haluamiinsa opiskelupaikkoihin, kunnes tulevat valituksi – tai luovuttavat. Erityisen näkyvää tämä on suosittujen hakupainealojen kohdalla. Tähän valintojen luonnonlaiksi muodostuneeseen ilmiöön ei pysty valintajärjestelmällä juuri vaikuttamaan.
Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen asetti 23.05.2016 työryhmän laatimaan toimenpideohjelmaa ylioppilastutkinnon paremmaksi hyödyntämiseksi korkeakoulujen valintamenettelyissä. Raportti on luettavissa täältä.
Raportti toteaa korkeakoulujen valintaperusteisiin liittyvän autonomian olevan Suomessa erityisen laaja, mikä on kansainvälisesti poikkeuksellista. Suomalaisessa opetusjärjestelmässä on kuitenkin paljon erikoisuuksia: maksuton koulutus ja sen tuoma sosiaalinen liikkuvuus sekä yleisesti laadukas julkinen koulutus. Kaikki kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellisia asioita, Pohjoismaiden ulkopuolella. Lähtökohtaisesti suomalaisen koulutusjärjestelmän erilaisuus onkin aina ollut vahvuus eikä yksittäisten erityispiirteiden valitseminen tarkasteluun tee mielestäni oikeutta järjestelmälle kokonaisuudessaan.
Valintajärjestelmästä riippumatta on aina olemassa ryhmä, joka ei tule valituksi ensisijaiseen hakukohteeseensa. Valintajärjestelmästä riippuu se, onko tämä ryhmä tietyllä tavalla profiloitunut. Järjestelmän muuttaminen vahvasti aikaisempaa opintomenestystä painottavaksi todennäköisesti lisää välivuosien määrää tai saa hakijat luopumaan toiveistaan tulla valituksi unelma-alalleen.
Suosituille aloille hakevien lakaiseminen toisiin koulutusohjelmiin ei mielestäni ole edes järkevä tavoite. Koulutuspolitiikan keskiössä tulisi olla sosiaalisen liikkuvuuden lisääminen koulutuksen avulla.
Juuri sosiaalisen liikkuvuuden kannalta aikaisemman osaamisen vahva painottaminen on ongelma. Lukioissa on suuria aluekohtaisia eroja ja lukiomenestyksessä on tilastollisesti merkitsevä ero eri sukupuolten välillä. Olen erityisen huolissani pojista ja nuorista miehistä, joiden oppimistulokset ovat PISA-tulosten mukaan laskussa. Miehet suorittavat myös pakollisena asepalveluksen, jonka aikana akateemiset taidot ja laskurutiini eivät ainakaan parane. On mielestäni epärealistista olettaa, että esimerkiksi tällainen ryhmä pystyisi kilpailemaan kolme vuotta kirjoituksiin valmistautuneiden abiturienttien kanssa hyvistä arvosanoista.
Mitä enemmän todistusvalintoja painotetaan, sen enemmän muita toissijaisia valintamenetelmiä tulee kehittää. Tasapainoiselle opiskelijavalintakokonaisuudelle on mielestäni täysin välttämätöntä, että ”toinen mahdollisuus” tarkoittaa jotain muuta kuin ylioppilaskirjoitusten uusimista. Pääsykokeella on varmasti paikkansa myös uudessa järjestelmässä.
Pelkkien ylioppilaskirjoitusten kautta on käytännössä vaikeaa selvittää hakijan motivaatiota ja soveltuvuutta tietylle alalle. Erityisesti, jos alaa ei ole opetettu vielä lukiossa. Minulle soveltuvuus on keskeinen ja tärkeä käsite opiskelijavalinnoissa: se tarkoittaa soveltuvuutta alan opintoihin ja alalle. Molemmat ovat ehdottomasti tarkastelemisen arvoisia asioita.
Mielestäni korkeakoulutusta ja erityisesti valintoja suunnittelevilla on suuri moraalinen vastuu olla leikkimättä kokonaisten hakijasukupolvien tulevaisuudella. Hyvässä valintajärjestelmässä hakijoiden toiveet toteutuvat mahdollisimman hyvin, hakijoilla on uusia mahdollisuuksia ja järjestelmä kokonaisuudessaan on reilu. Oman näkemykseni mukaan raportti pääosin epäonnistuu nämä ehdot täyttävän valintajärjestelmän luomisessa.
Jyri Lähdemaa,
SYL:n hallituksen jäsen
Suomen ylioppilaskuntien liitto on lausunut 27.1. OKM:lle työryhmän raportista. SYL ei jaa näkemystään raportin valmistelijoiden kanssa siitä, että esitetyt keinot toisivat ratkaisun nykyisen järjestelmän ongelmiin. SYL:n lausunto on luettavissa täältä.
